Kirjoja

Kirjoja

keskiviikkona, lokakuuta 11, 2017

Kutsu sivistysvaliokunnan kuultavaksi


TULI kutsu, joka on otettava vakavasti.

"Eduskunnan sivistysvaliokunta pyytää teidät kuultavaksi ja kirjallista asiantuntijalausuntoanne  perjantaina 13.10.2017 klo 11.40,  valiokuntahuone E 452, Eduskuntatalo. Asia: HE 106/2017 vp Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2018."  

Lausuntoani  pyydettiin seuraavasta aihealueesta: Laadukas ja tasa-arvoinen varhaiskasvatus ja perusopetus kaikille.  Kirjallinen asiantuntijalausunto pyydetään toimittamaan viimeistään kokousta edeltävänä arkipäivänä siis huomenna -  klo 14.00 mennessä.

TYÖSTIN lausuntoa tässä bloglastussa parviälyn tapaan- kaikki kaikki kommentit olivat tervetulleita. Päivitä tekstiä jatkuvavana prosessina. Tässä lopullinen versio, joka lähti klo 12.46.


Eduskunnan sivistysvaliokunnalle

Martti  Hellströmin kommentit ja vastaukset liittyen  hallituksen esitykseen (HE 106/2017 vp) valtion talousarvioksi vuodeksi 2017 

Teema: Laadukas ja tasa-arvoinen varhaiskasvatus ja perusopetus kaikille

Kiitän mahdollisuudesta saada esittää  sivistyslautannalle kommentteinani ja vastauksinani minulle lähetettyyn laajaan kysymysalueeseen seuraavaa:


1. Kaikille tasa-arvoisen ja laadukkaan varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen käytännön toteutuminen
Arvio kehityksestä viimeisen kymmenen vuoden aikana ja tätä koskevat tutkimustulokset ym. selvitykset valtakunnallisesti ja alueellisesti tarkasteltuna. Tutkimuksissa ilmenneet kotipaikan ja vanhempien sosioekonomisen aseman vaikutukset lapsen tarpeeseen saada tukea kehittymisessään.

Kommentit pähkinänkuoressa: Varhaiskasvatus ja perusopetus toteutuu käytännössä yhä kansainvälisestikin verrattuna varsin laadukkaana. Oppilaiden huono kouluviihtyvyys on jo pitkään ollut huolenaihe. Nyt myös oppimistulokset ovat heikentyneet ja suomalaisen koulutuksen tasa-arvoisuus on rapautumassa. Pääsyynä  voidaan pitää kuntien oman rahoitusosuuden liiallista kasvattamista ja säädösten väljyyttä.

Koulutuksen keskeinen, jopa ikiaikainen tehtävä, on antaa lapsille ja nuorille  myöhemmin elämässä tarvittavat tiedot ja taidot, jotta he voivat elää hyvän elämän.  Varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen laadukkuuden lopullisena kriteerinä on onnistuminen tässä tehtävässä. Lopullisesti laadukkuus voidaan päätellä  vasta vuosikymmenien kuluttua,  aikuisena:  osaamisena (kyvyt)  ja hyvinvointina (onnellisuus), yhteiskunnan kilpailukykyisyytenä ja mm. yhteiskuntarauhana.

Laatua voidaan toki arvioida myös tutkimalla varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen arkea sellaisena kuin siellä työskentelevät ja palveluita käyttävät ne itse kokevat. Niinikään indikaattoreina voidaan pitää mm. hallinnollisten valitusten määrää.

Mm. OAJ:n vuonna 2015 tekemän selvityksen mukaan tilanne Suomessa on opettajien osalta edelleen hyvä; yli 80 prosenttia opettajista on tyytyväisiä työhönsä. Peruskoulun ja lukion opettajista vain alle 10 prosenttia on siirtynyt muihin tehtäviin.

Koululaisten osalta tilanne on oppimistulosten osalta edelleen hyvä. Sen sijaan huolta herättävät mm. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n kouluterveyskyselyn  (2015) tulokset: Niiden  mukaan peruskoulun 8. ja 9. luokan tytöistä 35 prosenttia ja pojista 40  prosenttia ei pidä koulunkäynnistä. Suomalaislaisten kouluviihtymättömyys ei kuitenkaan ole uusi asia. Tuoreiden Pisa-tulosten mukaan 15-vuotiaista suomalaisnuorista 45 % kokee kuitenkin olevansa erittäin tyytyväisiä elämäänsä. Luku on selvästi yli OECD-maiden keskiarvon (34 %). Suomalaispojat kokevat elämänsä selvästi myönteisemmin kuin tytöt- mikä on mielenkiintoista.  Tyytymättömiä elämäänsä on pojista vain 4 %, tytöistä 9 %. Huolta herättävät saman tutkimukseen tulokset, joiden mukaan Suomessa oppilaiden suoritusmotivaatio on vertailumaiden alhaisin. Ne oppilaat, joilla oli korkea suoritusmotivaatio, menestyivät myös PISA-kokeessa muita paremmin. Myös yhteenkuuluvuuden tunne on heikentynyt sekä Suomessa että OECD-maissa selvästi vuosien 2003 ja 2015 välillä. Suomessa noin 15 % oppilaista kokee itsensä ulkopuoliseksi kouluyhteisöstään.

Kuntalaisten tyytyväisyyttä mm. koulutuspalveluihin on mitattu mm. Kuntaliiton Kuntalaiskyselyssä 2015. Sen mukaan tyytyväisyys oli keskimäärin hyvää tasoa, ja vaihteli asteikolla 1-5 välillä 3.56 - 4,15. Koulutuspalveluiden saatavuuden ja saavutettavuuden osalta vaihteluväli oli  3,33 - 4,16. Tyytyväisyys sivistyspalveluihin oli kuitenkin huomattavasti korkeampaa ja terveyspalveluihin huomattavasti alhaisempaa.

Suomalaisissa säädöksissä edellytetään lisäksi että koulutus edistää tasa-arvoa. Tasa-arvoisuus näkyy osaamisen ja hyvinvoinnin tasaisuutena maan eri osissa ja eri väestöryhmissä.

Suomalainen K12-järjestelmä on tuottanut kansainvälisesti mm. Pisa-tutkimuksissa vuodesta 2001 alkaen huippuluokan osaamistuloksia. Valitettavasti suunta on kääntynyt huolestuttavasti laskuun. Joulukuussa 2016  julkaistu PISA-tutkimuksen tulos oli Suomen PISA-historian heikoin. Lisäksi  suomalaisnuorten tulostenlasku on ollut OECD-maiden nopeimpia. Yhä suurempi osa oppilaista ei tavoita edes vähimmäisosaamista, jota jatko-opinnoissa, työelämässä tai edes arkielämässä selviytymiseen tarvitaan.

Alkuvuosien  tulosten kansainvälisesti poikkeuksellinen tasa-arvoisuuskin on repeytymässä. Tuloksissa on nyt merkittäviä ja huolta herättäviä  eroja poikien ja tyttöjen, maan eri alueiden, perheiden sosioekonomisen taustan, etnisen taustan  ja viime aikoina myös koulujen tulosten välillä. Oppilaiden kotitaustan epätasa-arvoa merkitsevä yhteys oppimistuloksiin on noussut OECD:n keskitasoon.

Oppimistulosten osalta erityinen huoli liittyy poikien  tyttöjä huonompaan  koulumenestykseen. Erityisesti heikosti menestyvien oppilaiden segmentrissä pojat ovat Suomessa selvästi yliedustettuina. On arvioitu, että jopa 6000 poikaa vuosittain lähtee peruskoulusta käytännössä lukutaidottomina.    

Aivan viime vuosien aikana erityisesti opetuksen digitalisoinnissa on tehty kunnissa ratkaisuja, joiden koetaan heikentävän tasa-arvoa. Siirtyminen kaikille ilmaisista oppikirjoista digimaailmaan byod-mallilla  aiheuttaa opettajilta saamani palautteen mukaan epätasa-arvoa, kun kaikilla ei ole aitoa mahdollisuutta käyttää tietotekniikkaa tai älypuhelimia huoltajina tai opiskelijoina.

Keskeinen syy on arvioni mukaan 1990-luvulta alkaen muutettu tapa ohjata opetusta järjestäviä kuntia. Luopuminen koulutukselle "korvamerkityistä" määrärahoista yhtenä valtionhallinnon tehostamistoimenpiteenä ja samalla toteutunut rahoitusvastuun siirto kunnille, on johtanut siihen, että peruskoulu toteutuu maan eri osissa hyvin erilaatuisena. Kuntaliiton tilastojen mukaan kuntien peruspalveluihin saamaa valtionapu leikkaanttuu vuoteen 2019 mennessä 20 %:lla vuoden 2012 tasoon verrattuna.

Kuntien välillä on merkittäviä eroja oppilaiden saaman opetuksen määrän suhteen (viikkotuntimäärät). Oppilaiden saaman opetuksen määrässä voi olla OAJ:n selvitysten mukaan  jopa yli puolen kouluvuoden mittainen ero perusopetuksen aikana. Niinikään kuntien välillä on suuret erot arjen opetusjärjestelyissä kuten  kolmiportaisen tuen tarjonnassa, sijaisten palkkaamisessa ja koulujen varustelutasossa. Tukipäätöksiä säätelevät rajatut resurssit, ei oppilaiden tuen tarve.Niinikään kuntien välillä on suuret erot opettajille ja rehtoreille kohdennetun täydennyskoulutuksen määrässä.

Toinen merkittävästi varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen laatua heikentävä tekijä on työkuorman lisääntyminen. Erityisen lujilla ovat nuoret opettajat.  Mm. Espoossa tätä indikoi lisääntyneet sairauspoissaolot. Työmäärää lisää erityisesti opettajiin asti ulottuva lisääntynyt hallinnontityö, joka syö henkilöstön aikaresursseja. Rehtorien ja päiväkodin johtajien työmäärä ylittää kohtuuden rajat. Rehtorien hyvinvointi/pahoinvointi heijastuu suoraan koko kouluyhteisön hyvinvointiin. Kasvatustyö on keskeisesti arvostavaa kohtaamista, ja sen taso repsahtaa pitkään jatkuvassa kiireessä.

Varhaiskasvatuspalveluiden järjestämisessä on isoja alueellisia eroja. Toisin paikoin kaikilla huoltajilla on taloudellinen mahdollisuus jopa aidosti valita yksityinen palveluntuottaja. Toisissa kunnissa- esimerkiksi Espoossa, päivähoitopaikkapulasta johtuen lapsia sijoitetaan vahvasti vanhempien arkea vaikettavien pitkienkin matkojen päähän.

Kaiken koulutuksen laatuun vaikuttaa myös henkilöstön pätevyys: sekä peruskoulutustaso että täydennyskoulutus. Varhaiskasvatuksessa on monissa kunnissa vakava pula koulutetuista lastentarhanoettajista. Tilanne johtuu pitkälti avustavan henkilöstön määrän vähentämisestä,joka johtaa mm. lastentarhanopettajien toimenkuvan muuttumiseen. Laadukkaan varhaiskasvatuksen / opetuksen toteutuminen edellyttää päteviä ammattilaisia toimintaa suunnittelemassa ja toteuttamassa ja aikaa keskittyä niihin.  Henkilökunnan riittävä koulutustaso on myös  arvostavan vuorovaikutuksen toteutumisen avaintekijöitä.


2. Viime vuosien välttämättömien säästöpäätösten vaikutukset varhaiskasvatuksen ja opetuksen laatuun ja toisaalta suunnattujen kehittämishankkeiden ja -määrärahojen tulokset ja niiden arvioitu pidemmän ajan vaikuttavuus.

Kommentit pähkinänkuoressa: Suomalaisen peruskoulun 45 vuoden historia voidaan jakaa kahteen vaiheeseen: vuodesta 1972 alkaneeseen ja 1990-luvun alun lamaan päättyneeseen noin 20 vuotta kestäneeseen "kultakauteen" ja tuon laman jälkeisiin 25:een ”kituvuoteen". Leikkauksilla on ollut selkeästi kielteiset vaikutukset sekä oppimistuloksiin että hyvinvointiin. Vastaava laadun lasku koskee myös varhaiskasvatusta.

1990-luvun alun lamavuosiin päättyi jakso, jossa  kaikille ilmainen peruskoulu tarjosi oppilaille  laadukkaan opetukset, ajantasaiset oppimateriaalit ja kattavasti tarvittavat tukipalvelut. Laman jälkeen Suomi yhtenä ainoista maailman maista alkoi lomauttaa opettajia ja jättää mm. sijaisopettajat palkkaamatta. Alettiin kierrättää oppikirjoja resuiksi saakka.  Jopa käsipyyhkeistä pihdattiin.

2000-luvulla säädöksiin kirjattiin oppilaille oikeuksia mm. eriasteiseen tukeen, mutta tarvittavaa lisärahoitusta ei saatu. Yhä koulutukseen suunnatut määrärahat (esim. oppilashuoltoon ja avustajapalveluihin)  ovat säälimättömän riittämättömät. Niinpä vahvaakin (ja kallista)  tukea tarvitsevia oppilaita on alettu siirtää yleisopetukseen retorisesti humanistisin perusteluin mutta käytännössä puhtaasti säästötoimenpiteinä ilman aitoa tukea.

Vastareaktiona hallinto on velvoittanut opettajia laatimaan yksityiskohtaisia tuen asiakirjoja, joiden  huolellinen tekeminen on syömässä  loputkin erityisopettajien aikaresurssit ja voimavarat. Erilainen asiakirjatyö on saavunut ”dokumentointi-idiotismin” asteen.

Varhaiskasvatuksen osalta totean, että vuonna  2016 tehty varhaiskasvatuslain muutos rajoitti lasten subjektiivista oikeutta varhaiskasvatukseen ja lasten vanhempien oikeutta määritellä varhaiskasvatuspäivän tarve. Samassa yhteydessä tehtiin mahdolliseksi ryhmäkokojen kasvattaminen Kyseessä oli perheiden ja lasten tasa-arvoa sekä varhaiskasvatusta  heikentänyt säästötoimi.


3. Perusopetuksen ja varhaiskasvatuksen laadun parantaminen keinona tasa-arvoisen varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen takaamisessa jatkossa kaikille.

Pähkinänkuoressa: Suomalaisiin koulutusjärjestelmää ohjaaviin säädöksiin on kirjattu koulutukselle tehtävä  edistää tasa-arvoa. Tasa-arvoisuus näkyy osaamisen ja hyvinvoinnin tasaisuutena maan eri osissa ja eri väestöryhmissä. Tavoite saavutetaan yhä huonommin. Tarvitaan korjausliikkeitä. 

Esitän seuraavia  korjausliikkeitä tasa-arvon lisäämisekso:  
1. Kuntien perusrahoitus pitäisi  saada kuntoon. Opetuksen järjestämiseen on osoitettava riittävät määrärahat.Nykyinen resurssointi on alimitoitettu, jotta jokainen oppilas saisi tarvitsemansa tuen.  Esimerkiksi OAJ:n selvityksen mukaan vain 3 % perusopetuksen opettajista ja rehtoreista kokee, että oppimisen tuen resurssit ovat riittävät.  Niinikään lisäresurssia tarvitaan oppilashuoltoon, Lasten ja nuorten henkinen hyvinvointi   on avain myös muuhun terveyteen.
2. Hankerahoitus tulisi saada ennakoitavammaksi, pitkäkestoisemmaksi ja yksinkertaisemmin haettavaksi. Kaikissa kunnissa ei ole riittävää hallintohenkilökuntaa täyttämään mutkikkaita hakemuksia. Yksinkertaistamien lisäisi näin alueellista tasa-arvoa.
3. Oppilaille luvattavat oikeudet mm. koulunkäyntiavustuspalveluihin ja tukeen olisi kirjattava jatkossa säädöksiin sitoviksi  ja niiden rikkominen olisi  sanktioitava. Oppilaille luvattuihin oikeuksiin on osoitettava riittävät määrärahat
4. Tasa-arvoa eri kuntien välillä lisäisi, että opettajien ja oppilaiden suhdeluvut määriteltäisiin peruskouluun ja lukioonkin. S2-oppilaiden, tehostetun tuen ja erityisen tuen oppilaiden määrä tulisi huomioida tässä suhdeluvussa.
5. Opettajien ja rehtorien jaksamista pitäisi  tukea myös tehtävänkuvia selkiyttämällä ja olemassa olevien rakenteiden kriittisellä tarkastelulla ja kehittämisellä. Tulisi harkita, miten voidaan turvata rehtorien mahdollisuus toteuttaa lakisääteiset tehtävänsä kuntien sysätessä heille yhä enemmän muita hallinnollisia tehtäviä. Kuinka voitaisiin turvata rehtoreille koulusihteeri- ja apulaisrehtoripalvelut?
6.  Koulujen edagogisen johtajuuden ja muutosjohtamisen taitoihin tarvitaan tukea.  Oppilaat ja opettajat ovat kovin eriarvoisessa asemassa sen suhteen, miten hyvin koulun rehtori hallitsee näitä taitoja.   
7. Opettajien työuran alkupään ammatillisen kehityksen systemaattinen tukeminen vahvistaisi tasa-arvoa eri koulujen välillä. Tämä vaatiiäydennyskoulutuksen valtakunnallista ohjaamista jollakin tavalla niin, ettei ammatillinen kehitys ole tuurista kiinni siitä riippuen, mihin kuntaan uusi opettaja päätyy töihin.
8. Jokaisen oppilaan tulisi kouluaikana löytää oman vahvuutensa ja intohimonsa. Tässä kerhotoiminnalla on merkittää rooli. Jokaisen tulisi saada koulussa kerhonomaisesti mahdollisuus kokeilla kykyjään eri alueilla
9. Koulupäivän rakennetta tulisi kehittää ns. kokopäiväkoulun suuntaan. Koulut voisivat olla auki esim. 7:30-17:30. Koulupäivän sisään rakennettaisiin koulutuntien lisäksi ”keitaita” joissa olisi  olisi harrastustoimintaa, kerhoja, ja vapaata oleskelua .jossa aikuisia on läsnä. Oppituntien ajoitusta tulisi harkita. Kokopäivän alku ja päätös voisi olla joustavaa toiminta-aikaa. 
10. Ensikokemukset tutor-opettajista ovat erittäin myönteisiä: He tukevat rehtoreita koulun pedagogisessa johtamisessa ja opetussuunnitelman viemisessä koulun arkeen. Rahoitus tälle toimintamuodolle tulisi saada pysyväisluonteiseksi.
11. Varhaiskasvatuksen  henkilöstön pätevyysvaatimuksissa on edellytettävä pedagogista osaamista.
12. Opettajankoulutukselle on taattava riittävät resurssit, jotta perusopetukseen saadaan jatkossakin osaavia opettajia.  Lähiopetuksen määrä on monissa yliopistoissa romahtanut. Yhden viikon opinnoista lähiopetusta (opettajankouluttaja on  paikalla ) on esim. Helsingissä 1-2 päivää. Opetusharjoittelun määrää on leikattu mm. siksi, että hallinnossa ei ole henkilökuntaa, joka järjestelee harjoittelupaikkoja.
13. Opettajien tieto - ja taitopohjassa on liian suurta variaatiota. Kunnilla on kovin erilaiset resurssit  tukea opettajiensa osaamista. OPHn ohjausresurssit  tukea ops-prosessia ovat liian pienet. Tasa-arvoisen perusopetuksen pohja murenee.
14. Tasa- arvoa olisi myös se, että kaikilla olisi  oikeus terveeseen kouluun.  
15. Niiden oppilaiden, jotka eivät voi mm. sisäilmasyistä  käydä koulua, opetuksen järjestämisessä olevat puutteet on korjattava.


4. Ns. positiivisesta diskriminaatiosta saadut kokemukset varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa.

Kommentit pähkinänkuoressa: Positiivinen diskriminaatio on  toimenpide, jolla kohdennetun lisäresurssin avulla pyritään tukemaan niitä kouluja, joiden lähtötilanne on heikoin. Malli on erittäin toimiva, mutta rahoitusjärjestelyjen tulisi olla pitkäkestoisia.

Ymmärtääkseni tämän positiivisen diskriminaation "äitinä" oli Helsingin kaupunki, joka otti omassa kunnan sisäisessä määrärahojenjakokäytännössä jo 1990-luvulla käyttöön periaatteen, että koulukohtaista määrärahaa jaettaessa otetaan huomioon alueen syrjäytymiseen yhteydessä olevat  demograafiset tekijät.  Tarkoitus oli estää koulujen jakautuminen hyviin ja huonoihin tilanteessa, joka vanhempien mahdollisuutta valita lapsensa koulu oli jo laajennetty. Ratkaisu oli komea ja eettinen.  Nyt muutaman hallituksen ajan vastaavaa periaatetta on sovellettu myös valtion hankerahoissa, ja näillä rahoilla on saatu paljon hyvää aikaan.

Vahvasti  kannatan ajatusta, että taloudellis-yhteiskunnalliselta taustaltaan heikkojen koulujen tulee saada muita enemmän taloudellisia resursseja ja taustaltaan heikkojen oppilaiden muita enemmän pedagogista tukea.  Näin voidaan nostaa ns. haastavien alueiden koulujen houkuttelevuutta lisääviä painotuksia ja valinnaisuutta.Rahoituksen tulisi olla pitkäkestoista. 

5. Varhaiskasvatuksen osalta keinot varhaiskasvatuksen osallistumisasteen nostamiseksi.

Kommentit pähkinänkuoressa: OAJ:n 10.10. 2017 järjestämässä  "Oppivelvollisuus 2020-luvulle"- seminaarissa professori Jani Erola eritteli suomalaisen varhaiskasvatuksen tilaa.   Osallistumisasteen nostoon on 3 keinoa: alhaisemmat maksut, kotihoidon tuen lyhentäminen ja. oppivelvollisuuden  laajentaminen. 

OAJ:n 10.10. 2017 järjestämässä  "Oppivelvollisuus 2020-luvulle"- seminaarissa professori Jani Erola esitteli suomalaisen varhaiskasvatuksen tilaa.   Emme poikkea hänen mukaansa muista maista varhaiskasvatukseen osallistumisessa 0-2-vuoden ikäisten osalta, mutta sen jälkeen meillä osallistutaan vähemmän. Vaikka meillä on varhaiskasvastusta universaalisti saatavilla. Miksi?
-  On kaksi syytä, Erola totesi. Meillä on vahva usko kotiäitiyden hyödyistä lapsille. Ja kotihoidon tuki kannustaa jäämään kotiin.

Vaihtoehtoja lisätä varhaiskasvatukseen osallistumista  on Erolan mukaan  kolme:
1. alhaisemmat maksut,
2. kotihoidon tuen lyhetäminen ja
3. oppivelvollisuuden  laajentaminen aikaan ennen peruskoulua  esim. vaiheittain 3 - vuotiaasta alkaen.

Näistä viimeinen on  Erolan mukaan ehkä paras. Miksi? Velvollisuus  saa vähemmän koulutetut laittamaan lapsensa  varhaiskasvatukseen. Uskomme kotiäitiyden hyötyihin on niin vahva, että arvojen muuttaminen vaatii vahvaa signaalia.

6. Ryhmäkoon ja sijaisjärjestelyjen ym. merkitys varhaiskasvatuksen laadulle käytännön työssä. 

Kommentit pähkinänkuoressa: Kansainvälisistä tutkimuksissa tulokset ryhmäkoon yhteydestä s esim. mitattuihin akateemisiin oppimistuloksiin ovat hyvin ristiriitaisia.  Ryhmäkoolla on kuitenkin kiistaton vaikutus opettajien/lastentarhanopettajien työkuormaan ja lasta kohti käytettävissä olevaan aikaan.

Kansainvälisistä tutkimuksissa  (mm. Hattie: Visible Learning) - jopa arkijärjen vastaisesti-   ryhmäkoon yhteys esim. oppimistuloksiin on hyvin ristiriitainen.  Yksi syy ristiriitaisiin tuloksiin on se, että ryhmässä kysymys ei ole vain määrästä vaan myös ryhmän jäsenten "laadusta". Toinen syy lienee se, että yhteys ei ole lineaarinen vaan käyrämuotoinen. Myös liian pieni ryhmä voi olla sosiaalisen kasvun kannalta ahdas. Käyrämuotoisen yhteyden osoittaminen on vaikeaa.

Ryhmän koolla on arkijärjellä ajateltuna kuitenkin kiistaton yhteys opettajien ja varhaiskasvattajien kokemaan työkuormaan. Ryhmäkoon kasvaessa kasvaa myös mm kodin ja koulun yhteistyön vaatiman ajan määrä- ja nykysopimuksissa ja säädöksisää tätä ei oteta huomioon.

Varhaiskasvatuksen laadun keskeiset tekijät ovat ryhmän ja sen ohjaajan pysyvyys. Mikään lapsiryhmä ei kestä hoitopäivää ilman ohjaavaa, tuttua aikuista. Jokaisella oppilaalla (ja varhaiskasvatuksessa lapsella tulee olla  oikeus arvostavaan vuorovaikutukseen. Tähän ei yletytä ilman riittävää satsausta henkilöstöön ja sen käytössä olevaan työaikaan.


7. Varhaiskasvatuksen henkilökunnan osaamistason määrittely ja lastentarhaopettajien määrän tuntuva lisäys keinona laadun takaamisessa. 

Kommentti: Käsitteenä varhaiskasvatus tarkoittaa ihan muuta kuin päivähoito. Varhaiskasvatuksen laadun keskeinen tekijä on pedagogisesti osaava, akateemisesti koulutettu  lastentarhanopettaja.

8. Varhaiskasvatuslain jatkovalmistelun aikataulu.

-



9. Perusopetuksen osalta mahdollisuudet varmistaa opetustavoitteiden saavuttaminen kaikkien kohdalla. Perusopetuksen kolmivaiheisen tuen merkitys opetustavoitteiden saavuttamisessa. 

Kommentit pähkinänkuoressa: Oleellista olisi määritellä  kaikille yhteinen oppimäärä (perusoppimäärä) - siis  hyväksytyn oppimäärän kriteerit, ja määrätä jokaiselle oikeus saada sen oppimiseen tarvittava tuki. 

Perusopetuksen uudessa opetussuunnitelmassa (perusteet 2014) tavoitteet on ilmaistu opetukselle - ei oppilaille tai oppimiselle -asetetuiksi tavoitteiksi. Ajatus, että oppilaat saavuttaisivat opetukselle asetetut tavoitteet on tästä näkökulmasta loogisesti outo, vaikka itse ajatuksen ymmärtääkin.

Luen uutta opetussuunnitelmaa  niin, että siinä on kuvattu iso joukko tavoitealueita, joita kohti tulee opetuksessa edetä, mutta perusteissakaan ei oleteta, että kaikki saavuttavat bne kaikki pääsevät "perille". Näin perusteteksti on tulkittava maksimaaliseksi. Kunkin aineen kohdalta on esitelty hyvän osaamisen (arvosana 8) antamisen kriteerit, mutta opetussuunnitelmassa ei ole haluttu/uskallettu määritellä hylätyn/hyväksytyn osaamisen rajaa. Tämä on puute.  Opetussuunnitelmien historiaa harrastavat tietävät, että 1970-luvun lopulla Kouluhallitus oli aloittamassa projektia, jossa  kuvattaisiin  kaikilta vaadittava perusosaaminen. Työ jäi kesken, se pitäisi monesta syytä aloittaa uudelleen.

Kolmiportaisen tuen vaikuttavuus on keskeisesti sidoksissa aidosti käytössä olevaan tukiresurssiin. Se on alimitoitettu.   Olisi myös uskallettava kysyä, millaisen todellisen lisäarvon oppilaan näkökulmasta  paperityö tuen asioissa tuo.

Kymppiluokkien avulla voitaisiin estää syrjäytymistä.Kymppiluokkien perustamiseen kannustimeksi samanlainen tuplavaltionapu kuin valmistavassakin opetuksessa. Moni syrjäytyjä "pelastettaisiin", kun annettaisiin yksi vuosi lisää kypsymisaikaa päättää jatko-opinnoista.


10. Perusopetuksesta toiselle asteelle siirtymisen keskeiset ongelmat ja esteet. 
Nivelvaiheen ohjauksen ym. toimien merkitys syrjäytymisen ehkäisemiselle.


Kommentit pähkinänkuoressa: Toiselle asteelle siirtymisen keskeinen ongelma on koulutuspaikkojen puute ja  mahdollisesti  asenteellinen ohjaus koulutukseen ohjaamisessa. Hakeutumista suurempi ongelma on kuitenkin opintojen keskeytys, joka liittyy varmaankin kohtaanto-ongelmaan.

Jo edellä kerran mainitussa OAJ:n oppivelvollisuusseminaarissa kuultiin taloustieteilija Tuomas Pekkarisen alustus: Onko oppivelvollisuuden pidentämisestä hyötyä? Siinä hän pohti myös toiselle asteelle siirtymisen ongelmia.

Koulupudokkuus on vakava ongelma. Työelämän muutos ei jätä työpaikkoja, joihin pelkkä peruskoulututkinto riittä. Suomalaiset työmarkkinat ovat sellaiset, että koulun ulkopuolelta ei pääse töihin.

Jokaisen tulisi siksi suorittaa toisen asteen tutkinto. Konkreetti keino on lisätä koulutuspaikkoja. Toiselle asteelle pyrkii myös sellaisia oppilaita, jotka nyt karsiutuvat paikkapulan vuoksi, mutta jotka suorittaisivat toisen asteen tutkinnon, jos laki takaisi heille opiskelupaikan.

Pekkarinen totesi myös, että oppivelvollisuuden pidentäminen ei  poistaisi koulupudokkuutta,  mutta ongelma pienenisi.

Syrjäytymisen perusongelma on  huonosti peruskoulussa pärjääminen. Pelkkä oppivelvollisuuden pidentäminen ei riitä. Tarvitaan muitakin tekoja: tukea, ohjausta, oppilashuolto.…
- Kaikki,  mikä auttaa peruskoulussa pärjäämistä, säteilee hyötyä muuallekin, hän päätti.

Kommenttipuheenvuoroissa muistutettiin, että koulutuspaikan saanti ei oikeasti ole ongelma. 98,7 % peruskoulun päättäneistä sai koulutuspaikan II.-asteella.
- Sen sijaan ongelma on, miten nuoret saadaan pysymään koulutuksessa, täsmensi EK:n edustaja.

Toisen asteen koulutuksen aadullisin asioihin on kiinnitettävä enemmän huomiota.
Niinikään puutteita on toisen asteen valintojen ohjauksessa. Tähän viittaa esim. se, että koulujen välillä on merkittäviä eroja lukioon ja toisaalta ammatilliseen koulutukseen hakeutumisen suhteen. Esim. Omnian  Sampo Suihkolta saamieni tietojen perusteella   joistain peruskouluista juuri kukaan ei hae ammatilliseen koulutukseen ja joistain kouluista yli 50% hakee? Onko kyseessä jonkinlainen ”asennevamma” vai oppilaiden todelliset edellyttykset/odotukset?



Espoossa 12.10. 2017

Martti Hellström

opetusneuvos, KT

1 kommentti:

Rauno kirjoitti...

Selkeää tekstiä Martti,kuten aina. Kysymys on varmasti erittäin monimutkainen, koska koulu kantaa kaikkia yhteiskunnan ilmiöitä arvoineen.
Minulla on tulevaisuuden suhteen kaksi päähuolta.
Oppilaalle opinpolku ei yhtenäiskouluista huolimatta näy tulevan kokoavaksi. Oppija kohtaa koulutiellään yha enemmän, kymmeniä aikuisia. Kuinka moneen voi rakentaa hyvään kasvuun tarvittavaa luottamussuhdetta? Syrjäytymisen syynä lienee myös (tahaton) viesti että kukaan ei ole oikeasti kiinnostunut, tai ei ainakaan ole aikaa. Tämä on syy miksi myös vierastan ajatusta, että yhä nuoremmat pitää saada kouluun. Vastahan tästä tuli taas tutkimustietoa ADHD-diagnoosien tilastoista.
Opettajien työnohjauksen haavi on ollut kovin repaleinen. Tutor-toiminta on aivan oikeansuuntainen avaus. Osataanko sitä käyttää toimivasti? Kunnissa taitaa olla kovin erilaisia käytäntöjä tutoreiden koordinointiin tai heidän koulutuksestaan huolehtimiseen. Kuka ohjaa tutoreita? Miten päästään oikeasti reflektoimaan opettajien kanssa?