Kirjoja

Kirjoja

torstaina, heinäkuuta 06, 2017

Suomen kasvatuksen ja opetuksen historia pääpiirteissään. Osa 1

OSA 1.

TÄNÄÄN  esittelyvuorossa on poikkeuksellisen kiinnostava teos.

Wichmann, V.K.E. (1903). Suomen kasvatuksen ja opetuksen historia pääpiirteissään. Helsinki:  Helios

Miten niin? Siksi että, jokainen aika kirjoittaa historiaa omalla tavallaan. Wichmannin kirja kertoo suomalaisen koulun historiasta sellaisena kuin se nähtiin ennen Herbartin läpimurtoa, ennen lapsikeskeisen uuden koulun syntyä.


Kirjoittaja Viktor Karl Emil  Wichmann (1856 - 1938 ) oli suomenruotsalainen kirjailija, seminaarinjohtaja ja RKP:n kansanedustaja. Tämän teoksen hän kirjoitti ollessaan kasvatusopin ja historian lehtorina ruotsinkielisessä Uudenkaarkebyn seminaarissa.

Tarve kirjalle oli huutava. Vuoden  1866 seminaarisäännössä edellytettiin, että opetuksessa luodaan ”yleinen silmäys  kasvatuksen ja opetuksen historiasta sekä nykyisestä tilasta etenkin omassa maassa." Kansakoulunopettajia oli kuitenkin "valmistettu" lähes 50 vuotta opetettu ilman minkäänlaista teosta.

Tehtävä ei ollut helppo. Wickman kertoo joutuneensa  kokoamaan aineistonsa hajanaisista lähteistä. Kunnianhimoisena tavoitteena oli  ilmeisesti  rakentaa selkeä kuva suomalaisen kasvatuksen johdonmukaisesta kehittyksestä aina pakana-ajoista 1800-luvun loppuun. Erityisesti esihistorialliseen osuuteen ei  löytynyt (minusta) luotettavia lähteitä. Kehitystä keski- ja uudella ajalla  kuvataan sen sijaan asiantuntevasti.

Miltä opillisen koulun kehitys näytti 1800-luvun lopulla? (Olen käyttänyt lähteinä  seuraavassa myös muita muistiinpanojani- siksi paljon innostuin).


Opillisen koulun kehitys  

Opillinen koulu oli koko keskiajan varsin staattinen. Meillä oli Turun katerdraalikoulu  ja muutama luostarikoulu. Uskonpuhdistus rampaannutti sitten  molemmat. Kouluolot surkastuivat. Papin ammatti menetti imuaan.

Alkoi about kolmen vuosisadan jakso, jossa kehitys eteni 1800-luvun lopun oppikouluiksi (vaikka sitä nimeä ei silloin vielä oltu keksitty)  kaikkea muuta kuin lineaarisesti.

Koulujen nimiä, vuosiluokkien määrää  ja sijoituskaupunkeja vaihdettiin ja kouluja yhdistettiin koulujärjestyksissä muutaman vuosikymmenen välein. Vuosien varrella oli  alkeiskouluja, ala-alkeiskouluja, yläalkeiskouluja, alkeisopistoja, kaupunkikouluja, kimnaaseja, lastenkouluja, lukioita, ammattilukioita, siviililukioita, lyseoita, klassisisia lyseoita, realilyseoita, maakuntakouluja, mustereiden kouluja, naisväenkouluja normaalikouluja (Vanha Suomi), pedagogioita, piirikouluja, pikkulasten kouluja, porvarikouluja, realikouluja, rouvasväenkouluja,   seurakuntakouluja, triviaalikouluja, alempia ja ylempiä triviaalikouluja, tuomiokirkokouluja, tyttökouluja, korkeampia tyttökouluja, yhteiskouluja.... Samannimisissäkin kouluissa  taso riippui siitä, mihin kulloinenkin opettaja pystyi. Yritystä jonkinlaiseksi järjestelmäksi oli. Vuoden 1856 koulujärjestyksessä näkyy jo pyrkimys yhtenäiskouluperiaatteeseen: ala-alkeiskoulu, yläalkeiskoulu ja lukio muodostivat  yhtenäisen peräkkäisten koulujen järjestelmän.

Muutamia aika johdonmukaisia trendejä kuitenkin löytyy:

Koulun tehtävän muutos

Wanhassa koulussa valmistettiin pappeja.  Uuden ajan alussa myös virkamiehiä. Mutta kyllä vielä 1700-luvulla koulutus säilyi  perustaltaan pappiskoulutuksena.

Uuteen kouluun siirryttiin  pienin askelin. Poikia  alettiin valmistaa elämään ja muihinkin ammatteihin. Aluksi kirkollisten koulujen ulkokouluissa, sitten  1400-luvun lopulla muutamassa   pedagogiossa (kaupunkien alkeiskouluissa), sitten triviaalikouluen apologistan luokissa ja 1800-luvun alussa  katerdaalikoulun realiluokassa (kollektoriluokassa)  ja lopulta erillisissä reaalilyseoissa, siviili- ja ammattilukioissa.

Viimeksimainituissa:

" Niissä oli valmistettava nuorukaisia maamme alempiin hallintovirkoihin rasittamatta heitä liian pitkällä oppimäärällä." 

Vuoden 1649 koulujärjestyksen mukaan  triviaalikouluissa oli

" erityinen lasku- ja kirjoitusluokka porvareita varten. Se oli tarkoitettu oppilaille, jotka eivät kovapäisyyden tai heikkolahjaisuuden vuoksi  tahtoneet opiskella pappien liperien saavuttamiseksi vaan siirtyä suoraan kauppa- ja ammattialalle."

Tytöille koulun ovea raotettiin  vasta 1800-luvulla (poikkeuksena ylhäisön tytöt jo keskiajan nunnaluostareissa).

”Sivistyneiden vanhempain tyttärille huolelliseen naiskasvatukseen kuuluvien tietojen ja käsitöiden opettamista varten."

Tuolloin monessa kaupungissa oli  ”mamselleja”, jotka käyttivät joutoaikaansa nuoren tyttöpolven opettamiseen ja kasvattamiseen. Varsinaisia tyttökouluja sai perustaa vuoden 1843 jäkeen. Yhteisopetus hyväksytään vasta vuosisadan lopulla

Vielä  1400-luvulla koulua oli käynyt vain 3-4 % väestöstä.

Oppiaineet

Tämä edellytti muutosta oppiaineissa. Vielä 1500-luvun  lopulla opetus oli keskitetty lähinnä latinaan ja uskontoon. 1600- luvulta alkaen koulun ohjelmaan yritettiin  saada realiaineita: luonnontieteitä.... uusia kieliä, matematiikka, historiaa  ja  Vanhoja aineita: klassisia kieliä haluttiin vähentää. Pienin askelin tässä onnistuttiinkin.

Eheyttämisen ideaa yritettiin  myydä ensyclopedismin muodossa (mm. Comenius) - mutta 1800-luvun lopulla suunta oli jo  päinvastainen: yhä useampia oppiaineita ja klassiset koulut muuttuivat harvinaisuuksiksi.

Opetuskieli

Koulujen opetuskieli vaihtuu hitaasti alemman asteen kouluista alkaen latinasta ruotsin kielen kautta 1800-luvun lopulla suomeksi.

Opettajuus

Keskiajalla  opettaja ei opettanut. Oppilas opetteli omin päin, pänttäsi ja matki. Vanhemmat oppilaat olivat jo tuolloin apuopettajia ja  kuulustelijoita. Opillisissa kouluissa monitorijärjestelmää korvattiin lisäämällä opettajia  1600-luvulla. Mutta yhä luokkaopettajien tuli asettaa kehittyneempiä poikia apuopettajiksi ( paitsi ylimmällä luokalla). Apuopettajien ( praelectorien) tuli valmistaa oppilaitaan kertauskuulusteluihin.

Opettaja valvoi  (ja ehkä opettikin) vain ylimmän luokan oppilaita. Wanha opettaja lähinnä luki, saneli ja kuulusteli ja piti kuria.

Ideoita uuteen  opettajuuten saadaan jo 1600-luvulla, mutta uusi opettaja syntyy vasta 1800-luvulla.  Opettaja joka opettaa ja selittää.

Menetelmät

Keskiajalla menetelmä oli sanelu ja tehtävä kopioida käsin kirjaa. Menetelmät olivat vielä  1800-luvun lopullakin   hapuilua, kuulustelua ja kertausta.

Vuoden 1693 koulujärjestyksessä:

" Gezeliuksen vaikutus näkyi: Puheharjoituksia (väittelyjä, saarnoja..). Metoodi esittävä kunnollisten oppikirjojen puutteessa. Oppilaat tekivät ahkerasti muistiinpanoja. Kimnaaseissa kiellettiin sanelemasta. Kotityötä annettiin enemmän." 

1700-luvun triviaalikoulun apologistan luokalla

"... kirjoitettiin kirjeitä, laskuja, kuitteja.. "

1800-luvun  loppupuolella  muotina oli havainto-oppi. Alettiin katsella ja puhua siitä, mitä nähdään (idea oli Comeniukselta ja Pestalozzilta).

 Opettajan työtä helpottamaan saatiin oppikirjoja - jo 1600-luvulla.  Jo tuolloin ideoitiin, että asioita voisi  oppia paitsi kirjasta myös  luonnosta ja  kokemuksesta.

Piispa Gezelius toi  1600-luvun lopulla Suomeen   Comeniuksen menetelmäideoita. Ymmärtävää lukemista. "Ei uhkaamalla vaan houkuttelemalla". Opetuksen oli edettävä helpoimmista osioista vaikeampiin.  Oppimiseen tarvittiin oppilaan omaa tiedonkäsittelyä. Comenius kutsui märehtimiseksi (ruminare) asioiden kääntelyä oppilaiden mielessä, joka puolelta harkintaa. Tietoa tuli pureskella ja asioita sulattella. Oppilaat valmistautuivat opetukseen lukemalla itse etukäteen tarkkaavaisesti opittavan asian ja koetellen, miten he sen ymmärtävät. Itse opetuksessa edettiin asteittain, pala palalta. Välitavoitteita asetettiin. Oppiminen eteni opetuksen ja oppijan itsenäisen työskentelyn vuorotteluna. Opetukseen kuului lukuisia pieniä oppimistehtäviä ja kuulusteluja.  Oppimista kontrollodtiin välittömästi kysymyksillä opetustilanteen jälkeen. Ja edelleen Comenius ideoi lapsista toistensa opettajia. ”Joka toista opettaa, se oppii ”.

Opettajan koulutus

Opettajan koulutus alkoi kehittyä  1700-luvun lopulla.  H.G. Porthan oli tässä portinavaaja.   Porthanin kasvatusopin johdantoluennot 1780-luvulla oli suunnattu kotiopettajaksi tai kouluun opettajiksi aikovilla akatemian ylioppilaille. Näistä luennoista muodostui vähitellen säännöllinen kasvatusopin kurssi.

Porthan luennoi kasvatusoppia modernisti.  Oppiaineksen tuli olla lapselle tuttua, läheistä. Asioissa piti edetä asteittain, helposta vaikeampaan, maltilla, induktiivisesti. Oppiaineksen tuli perustua lapsen kokemuksiin.  Hyvä opetus oli selkeää ja elävää. Se synnytti  mielenkiintoa ja tarkkavaisuutta. Asioita ei tullut  opetella papukaijamaisesti ulkoa, vaan tavoitteena oli oppilaiden itsenäinen ajattelu ja ymmärtäminen, jossa oli  tilaa keksimiselle ja oivaltamiselle.  Tiedon muodostuksessa keskeistä olivat aistihavainnot, kokemukset ja oppiminen. Oli tärkeää luoda oppimista tukeva, innostava ilmapiiri ja tehdä opetustilanne lapsille miellyttäväksi. Piti käyttää esimerkkejä, vertauskuvia ja tarinoita. Vaihtelu oli tärkeää. Oppilaille oli oltava riittävästi levähdystaukoja, ja lupa liikkua.

Porthan arvosti perinpohjaista opetusta. Opettajan ja oppilaan roolit täydensivät toisiaan. Porthanilla opetus oli opettajan ja oppilaiden yhdessä työskentelyä, ei erikseen työskentelyä.  Opettajan tehtävä oli auttaa ja tukea oppimista mm. havainnollistamalla ja kysymyksillä.

Turun Akatemiassa toimi 1800-luvun alussa myös koulunopettajien seminaari.

Merkittävä askel otettiin vuonna 1852, kun  perustettiin Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen kasvatus-ja opetusopin professuuri. Professorin tehtäviin kuului oppikoulunopettajien koulutuksen johtaminen. Vuonna 1856  opettajakelpoisuus saatiin  kasvatus- ja opetusopin professorin järjestämällä kaksivuotinen kurssilla, joka sisälsi kuuntelua ja apuopettajana toimimista alkeiskoulussa. Yliopistollisen tutkinnon suorittaneillta ei vaadittu ym. tutkintoja, mutta oli oltava vuosi opettajana.

" Vuonna 1863  neiti Elisabeth Blomqvist rupesi vapaaehtoisesti opettamaan kasvatus- ja opetusoppia koulunsa (yksityinen 7-luokkainen tyttökoulu) ylimmällä luokalla ja siten syntyi ns. yksityinen opettajatarluokka, joka laajennettin 1866 jatko-opistoksi (valtio otti koulun huostaan)."

Vuonna  1869 aineenopettajakoulutuksen rakenteen perusrunko määriteltiin uudelleen asetuksessa. Koulutus suoritettiin varsinaisten opintojen jälkeen. Auskultointiin kuului kolme osaa: kasvatusopin tutkinnon suorittaminen kasvatusopin professorille, lukukauden mittainen opetusharjoittelu normaalikoulussa ja yliopettajille suoritettavat ”opettajanäytteet” normaalilyseoissa.

Opettajan ja oppilaan suhde

Opettaja ja oppilaan suhde "lämpeni " tosi hitaasti 1600-luvulta alkaen, mutta vielä 1800-luvulla moni opettaja käyttää ruumiin rangaistuksia. Vuonna 1870 ruumiillinen kuritus kiellettiin.

Arviointi

Opillisissa kouluissa arvioinnilla on pitkät juuret. Niissä istuttiin vielä 1800-luvulla paremmusjärjestyksessä.

1600-luvulla alettiin vaatia  erillinen testomonium uuteen kouluun pyrkivältä.
Vuonna 1807 syntyi nykyisen todistuksen malli.

Yksityisessä Helsingin lyseossa järjestettiin 1830-luvulta alkaen  vuositutkinto ja lukukauden puolivälissä ja lopussa  kirjalliset tutkinnot joka aineessa. Lisäksi opettajat antoivat puolilukukausittain ilmoituksia suoritetuista oppimääristä.

Vuonna 1872  opillisten koulujen arviointiin saatiin yhteinen asteikko:  vähemmin kelpaava- välttävä, tyydyttävä ja kiitettävä.

Käsitys oppimisesta

Käsitys oppimisesta muuttui hitaasti. Keskeisesti oppiminen nähtiin muistamisena. Koneellisesta ulkoluvusta luovuttiin  hyvin hitaasti. Opetus, jossa mieleen painetaan asioita, vasta kun ne on ymmärretty, tei  läpimurtoa vastaa 1800-luvulla.

Oppimisympäristö

Tilapäisistä huoneista, joissa eri ryhmät istuivat eri nurkissa, siirryttiin hitaasti  erityisesti kouluiksi rakennettuihin tiloihin. 1600-luvulla huomio kiinnittyi pihoihin. Voimistelua voitiin harjoittaa  koulutalossa, mutta mikäli se aiheutti melua, oli voimistelulle varattava kenttä koulutalon läheisyydestä

" Koululla tuli olla erityinen leikkipaikka." 

Lisäksi tuolloin tuli olla "yhteinen koulusali, johon kaikki voivat tarvittaessa kerääntyä".

1700-luvulla:

" Ensimmäistä kertaa huomiota ruumiilliselle kasvatukselle. Velvoitettiin pitämään nuorisoa lukutuntien väliaikoina sellaisissa harjoituksissa, jotka edistävät alallaan.istumisesta aiheutuvien tautien poistamista."

Summaa 

1800-luvun lopulla opillinen koulu oli  kulkenut pitkän matkan. Se alkoi muistuttaa  1870-luvulta alkaen sitä oppikoulua, jota käytiin peruskouluun saakka. Opillinen koulu ei enää valmistanut vain pappeja, eikä virkamiehiä hoviin, vaan se valmensi yhä suurempaa osaa, paremmista ihmisistä  heille hyvään elämään.

Koulu oli siirtynyt kirkolta valtiolle ja yksityisille ihmisille.  Vaikka kirkko pani vastaan.

Wichmanin kirjan perusteella lähes kaikki uusi pedagogiikka tuli opillisiin kouluihin yksityiskoulujen pioneerityön ansiosta.

Rahvaalle oli oma koulumuotonsa: kansakoulu. Miltä sen tilanne näytti 1800-luvun lopussa. Siitä toisessa osassa.

Ei kommentteja: