Kirjoja

Kirjoja

torstaina, kesäkuuta 15, 2017

Nyt alkaa ukkikesä

MAANANTAINA  minulla oli alkuvuoden viimeinen keikka. Sain sparrata  kouvolalaisia rehtoreita lempiaiheeseeni: pedagogiseen johtamiseen. About 100 diaa, porinaa, fasilitointia ja hyvää mieltä.

AIKAISEMPAA vahvemmin pohdin tässä seminaarissa rehtorin ja oppilaiden suhdetta. Usein pedagogista johtamista tarkastellaan vain aikuisten näkökulmasta. Mutta tunnen useitakin rexejä, jotka johtavat pedagogiikkaa myös ja nimenomaan suoralla kontaktilla oppilaisiin.

Jos pedagogisen johtamisen ydintä ovat johtamisteot, joiden intentio on oppilaan hyvä: oppiminen, kasvu tai laajemmin hyvinvointi, rehtorin ja lasten/nuorten suhde on mitä kiehtovin tarkastelun kohde.

KEIKAT on siis vähäksi aikaa hoidettu. Viimeiset laskut vielä postiin, kalenteri hetkeksi pois käsistä. Ulkona  on jo  kesä.

Seuraavien  viikkojen aikana tässäkin blogissa on varmaan aika  ajoin hiljaista.  Yritän  nimittäin  olla  (lähes) päätoimisesti eläkeläispäivistä nauttiva ukki ja vaimoni aviomies. Paitsi jos aivot alkavat taas itsekseen työstää jotain....

KAIKILLE varmuuden vuoksi upeaa kesää!


keskiviikkona, kesäkuuta 14, 2017

Itseohjautuvuus: vapaaehtoista mutta välttämätöntä

HESARISSA oli 11.6. mielenkiintoinen haastattelu Karoliina  Jarenkon ja  Frank Martelan   kirjasta: Itseohjautuvuus – miten organisoitua tulevaisuudessa?

Poimin jutusta itselleni muistiin asioita, jotka kolahtivat. Jäsentely on omani.

JUTTU vakuutti minut entisestään siitä, kuinka tärkeä kyky itseohjautua tulevaisuudessa on. Ja siksi perinteisen kunnianarvoisen kouluoppimisen rinnalle tarvitaan myös riittävästi  keitaita, joissa oppilaat saavat harjoitella  turvallisesti itseohjautuvuutta

SEN sijaan en vielä uskalla ajatella, mitä nyt toki hyvin mutta  byrokraattisesti  ja hitaasti toimivasta koululaitoksesta  jää jäljelle kun sen törmäyttää   Jarenkon ja Martelan maalailemaan  itseorganisoituvan organisaation malliin.

Wanha Yritys

Vanhaa yritystä kuvaavat seuraavat piirteet:

  • Byrokratia (Byrokratialla oli kirjoittajien mukaan hyveellinen lähtökohta: omavaltaisuutta rajoittamalla luotiin tehokkaampi ja oikeudenmukaisempi organisaatiomuoto. Jos aikaisemmin kuningas vaikka suosi kavereitaan, byrokratia – siis hallinnon valta – jyräsi kaverisuhteiden tai lahjonnan edelle) 
  • Organisaatiossa kukin tietää paikkansa. Tarkka hierarkia. Järjestys. 
  • Johtaja tietää – mutta hänellä ei voi olla tietoa kaikista ongelmista tai muutoksista
  • Työntekijällä ei ole valmiuksia ja tietoa päätöksentekoon. 
  • Kalleus: turhia johtajia  (kaikki hallinto tai byrokratia ole turhaa)
Ongelma: Wanha yritys on hidas.  Byrokratian rattaiden raksuttaessa menee ikä ja terveys. Jäykkä byrokratia ei ole riittävän nopea vastaamaan nykyiseen muutostahtiin.

Uusi itseorganisoituva Yritys

Uutta  yritystä kuvaavat seuraavat piirteet:

  • Itseorganisoituva  
  • Kaikkien päämäärä: tehdä asiakkaan palveluko­kemuksesta mahdollisimman ­hyvä.
  • Kannustaa työntekijöitä itseohjautuvuuteen 
  • Luottamus.Virheitä saa tehdä
  • Itseohjautuvat tiimit
  • Itseohjautuvat työntekijät 
  • Liikkumatilaa työntekijöille. Sanavaltaa siihen, mitä ja miten työ tehdään. Natsoja tehdä päätöksiä itsenäisesti.
Itseohjautuvuuden avulla on mahdollista tehostaa yritysten toimintaa ja tehdä samalla työntekijöistä tyytyväisempiä.

Luen tekstiä niin, että tällainen yritys sopii monelle, mutta se myös vaatii  fiksut, motivoituneet ja luovat rivityöntekijät. Kaikille itseohjautuvuus ei sovi. ( Se ei sovi ei-itseohjautuville-– mutta antamalla autonomiaa siihen voi kasvaa, kirjoittavat).

Kirjan kirjoittajat ovat kuitenkin sitä mieltä, että  itseohjautuvuus kuuluu ihmisluontoon.

” Haluamme luontaisesti saada asioita aikaan ja haluamme olla porukassa, joka tekee asioita. Jos ihminen passivoituu, ne ovat usein rakenteet, jotka passivoivat”. –- Frank Martela

Maailman muutos

VALITSIN tälle blogilastulle otsikon Itseohjautuvuus: vapaaehtoista mutta  välttämätöntä. Miksi? Koska tämä Hesarin juttu vahvistaa kantaani. Maailma on muuttumassa peruuttamattomasti. Itseohjautuvuus on siinä maailmassa  paitsi mahdollisuus, myös välttämättömyys.

Ihmisen historiassa on haastattelun mukaan ollut kaksi suurta mullistusta.  Ensimmäinen oli se, kun siirryimme keräilijöistä viljelijöiksi.  Toinen oli se, kun teollistumisen myötä muutimme kaupunkeihin.  Nyt elämme (mahdollisesti) kolmannessa ihmiskunnan suuressa murroksessa.
Muutos johtuu globalisaatiosta, älyteknologioista ja robotisaatiosta.

Yritysten on kyettävä vastaamaan ketterien yritysten kilpailuun. Vastaus voi olla  itseorganiusoituminen (MH).

Työntekijöiden tasolla itseohjautuvuus  on välttämätöntä siksi, että yksinkertaiset rutiinityöt menevät roboteille.  Myös hallinto ja keskijohto ovat vaarassa menettää toimeentulonsa. Niiden täytyy alkaa miettiä, mitä hyötyä (lisäarvoa) heistä olisi.

JUTTU päättyy ajatukseen: "Se, kannattaako muutosta vastustaa vai mukautua, on jokaisen oma asia." Pelottavan eksistentialistinen heitteillejättö. Oma ajatukseni olisi humanistisempi; pidetään huolta, että kaikki pysyvät mukana. Tuetaan. Vahvistetaan uskoa kykyyn selvitä. Puretaan opetuksesta (ja HUH myös koulusta) rakenteita, jotka jähmettävät sen kykyä uudistua.

sunnuntaina, kesäkuuta 11, 2017

Onko opettajasta fasilitaattoriksi. Osa 2

Pepe Nummi
TÄMÄ blogilastu jatkaa edellisessä lastussa aloitettua fasilitoinnin pohdintaa. Osassa 1 esittelin Pepe Nummen teoksen fasilitaattorin käsikirja. Nyt kysyn kaksi kysymystä: 1) Sopiiko fasilitointi kouluun ja 2) Voiko opettaja olla fasilitaattori?

1. Sopiiko fasilitointi kouluun? 
Kertauksen vuoksi: Fasilitointi on siis kovasti yksinkertaistaen konsultointiote ja ajattelutapa, jolla vedetään kokouksia, seminaareja, "koulutustilaisuuksia" ja esimerkiksi hankkeita niin, että niissä maksimaalisesti hyödynnetään ryhmän kokemuksia, osaamista ja luovuutta.   
Fasilitaattorina toimiva ei kerro, miten asiat ovat (tai miten niiden tulla olla)  vaan hän juoksuttaa päämäärältään avointa työprosessia käyttäen pitkälle hiottuja tekniikoita.  
Fasilitaattori mahdollistaa uusien oivallusten syntymisen saattamalla oikeanlaisia, erilaisia ihmisiä kohtaamaan. Hän rohkaisee ja innostaa heitä omien kykyjensä tunnistamiseen ja hyödyntämiseen.  Hän ohjaa heitä luomaan aluksi yhteinen syvempi ymmärrys ongelmasta ja lopuksi yhteinen uusi, ratkaisu. Ohjaamalla konkreetin  toimenpidesuunnitelman laatimista, hän varmistaa, että yhdessä sovittu myös toteutetaan.
Fasilitointi on syntynyt työelämän ja yritysten tarpeisiin,  ja siksi moni ajattelee, ettei mikään siellä toimiva toimi koulussa. Koulu on niin eri juttu. Hmm.

KYLLÄ koulukin on  organisaatio. Myös koulussa on laadittava suunnitelmia ja kehitettävä käytänteitä. Myös kouluissa on pidettävä kokouksia ja tehtävä työtä aikuisten ryhmissä. Eikö  toimintaote, jossa pyritään siihen, että kaikki tulevat kuulluksi, sopisi kouluun? Eikö ote, jossa jokainen voi esittää toiveita ja vaikuttaa, jossa otetaan kunnioittavasti huomioon, jossa  jokainen saisi käyttää ja jakaa osaamistaan, toisi toimintakulttuuriin juuri uuden opsin mukaista demokratiaa, osallisuutta ja mm. yhdessä oppimista?

Eikö myös  koululle ole tyypillistä puuduttavat kokoukset, kriittisen palautteen kiukkuisesti torjuminen, väsyneenä esiin nostetut ongelmat, pikaisesti valitut, ensimmäisinä mieleen tulleet ratkaisut, kesken jääneet projektit, vasemmalla kädellä tehdyt suunnitelmat, jotka jäävät paperiksi.

Eivätkö   pitkälle hiotut tekniikat, joilla tunnistetaan ja ymmäretään oikeat kipukohdat, löydetään niihin johdetusti fiksut, yhdessä jalostetut  ratkaisut ja joilla dokumentoidaan laaditut  suunnitelmat niin, että kaikki ne muistavat,  toisi lisäarvoa ja helpottaisi koulun arkea?

Ajattelen, että fasilitointi toisi huikeasti lisäarvoa mm. opettajien kokouksiin, suunnittelupäiviin, kikyihin,  poikkeustilanteiden haltuunottoon (esimerkiksi väistöön valmistautuminen), oppilaiden osallistamiseen ja  vanhempainiltakonseptin päivittämiseen.  Järjestyssäännöt, ops-tekstit, koulun omat arviointikäytännöt (mm. vaikeasti arvioitavien laaja-alaisten taitojen osalta)  kirjoitettaisiin varmasti paremmiksi kuin nyt, jos  ne laadittaisin fasilitoiduissa ryhmissä, joissa olisi mukana opettajia, oppilaita ja vanhempia. Monialaisista  oppimiskokonaisuuksista voisi tulla  oikeasti innovatiivisia.

Eli vastaus kysymykseen 1 on: SOPII.

2. Voiko opettaja olla fasilitaattori? 

Entä sopiiko fasilitointi opetukseen ja koululuokkiin? Kun koulu on se, mitä se nyt on.

Fasilitaattori on sisältöneutraali. Hän  on kuin Sokrateen kätilö, joka auttaa ideoita ja toimintatapoja syntymään, mutta ei itse synnytä niitä eikä päätä,  millainen lapsi syntyy.

Voiko opettaja olla koskaan näin sisältöneutraali? Saako hän olla? Haluaako hän olla?

VUODEN 2014 opetussuunnitelman perusteissa ei esiinny termiä fasilitaattori, mutta tapa, jolla tekstissä kuvataan opettajan  ja oppilaan toimintaa, mahdollistaa fasilitoinnin (ks. viereiset diat).

Fasilitointi sopii kuin hansikas  nykyiseen dominovaan (sosio)konstruktivistiseen tietokäsitykseen ja konteks-tualistiseen oppimiskäsitykseen. Niissä ihminen (myös lapsi) nähdään itseohjatuvana ja
oppimisprosessi toimintana, jossa selvitään autenttisista oikean elämän ongelmatilanteesta - eikä koulumaisena jo oleva tiedon omaksumisena. Oppimisessa
ihminen  rakentaa uutta  tietoa, hän rakentaa vanhaa uudelleen (rekonstruktio) ja
myös purkaa vanha (dekonstruktio) ja oppii näkemään asiat toisin.

TÄMÄ vallitsevassa olettamusperusta olettaa,  että tietoa ei voi siirtää ( kieli luo vain illuusion siitä). Kun opettaminen on nimenomaan keskeisesti ollut taitoa jäsentää arvokas tieto helpommin muistettavaksi, opettajaa ei enää tarvita opettamaan vaan mahdollistamaan, ohjaamaan ja kannustamaan oppimista: oppilaiden omaa konstruointiprosessia.  Hän organisoi oppimisympäristöjä,  luo oppimiselle suotuisat edellytykset, poistaa oppimisen esteitä,  sparraa, kannustaa, tarvittaessa haastaa, luo kognitiivisia  ristiriitoja ja säätelee ilmapiiriä.

Fasilitointi  vaatii  aikuistenkin kesken kykyä ja rohkeutta jättäytyä taka-alalle ja antaa ryhmän itse tehdä ratkaisut.  Mutta onko oppilailla sellainen tietotaito, asiantuntemus, jonka pohjalta syntyy uusia luovia ja toimivia ideoita? Onko heillä riittävän erilaisia näkökulmia, jotta keskustelu olisi rikasta?

On  varmasti monissa asioissa. Kun on kysymys luokan toiminnan suunnittelusta. Kun suunnitellaan luokkaretkeä tai leirikoulua.  Kun ratkaistaan luokassa esiintyviä ongelmia, vaikkapa myöhästymistä.
Kun laaditaan yhteisiä pelisääntöjä. Kun halutaan rakentaa luokkaan positiivista ilmapiiriä. Kun arvioidaan omaa ja luokan työskentelyä  (erityisesti yhteistoiminnallisen oppimiseen kuuluvissa  ideointi-, suunnittelu- ja arviointiosissa)

Näillä tekniikoilla voidaan syventää nykykoulun vaatimia  itseohjautuvan oppimisen taitoja.  Itse asetettujen tavoitteiden arviointia.  Käytettyjen työtapojen pohdintaa.  Saavutettujen tulosten arviointia. Fasilitointiteknikat  antavat muitakin mahdollsuuksia toteuttaa mm. itse- ja vertaisarvointia kuin paperiset "kuinka monta tähteä annan itselleni"- lomakkeet.

Mutta todennäköisesti ne toimivat myös monien teemojen ja erityisesti monialaisten oppimiskokonaisuuksien suunnittelussa, jos tavoitteena on aidosti oppilaiden osallistaminen niiden  ideointiin,  suunnitteluun ja arviointiin.

MUTTA sopiiko fasilitointi myös, kun on puhe perinteisestä kouluoppimisesta, kun siis  on tarkoitus, että lapset oppivat substanssia, itselleen uutta (mutta jo olevaa) tietoa?

Haetaan apua pedagogiikan historiasta. Fasilitointitekniikat istuvat mainiosti Matti Koskenniemen luomaan  työtapatypologiaan (opettaja- ja oppilaskeskeiset työmuodot sekä yhteistoiminnalliset työmuodot).

Yhteistoiminnallisina  hän esitteli opetuskeskustelun ja juhlat.  Niissä  oppilaat ja opettaja kantavat yhdessä vastuuta.  (Ryhmätyön hän muuten sijoitti oppilaskeskeiseksi)

Opetuskeskustelua hän kuvasi vuonna 1944 näin:
" Opetuskeskustelu voidaan käydä  esimerkiksi aiheesta ”miten oppisimme tulemaan ajoissa kouluun”. Opettaja ja oppilaat osallistuvat keskusteluun, jossa he saavat esittää tietojaan ja käsityksiään. Keskustelussa pyritään yhteisesti omaksuttuun tavoitteeseen. Opettaja ja oppilaat ovat keskustelijoina tasavertaisia. Oppilaiden osuus aiheen käsittelyssä ja jopa valinnassa on tärkeä. Oppilaat johtavat (joskus) keskustelua, osallistuvat siihen.  Opettaja johtaa (useimmiten) keskustelua, tekee ehdotuksia ja yhteenvetoja ja antaa ohjeita." 
Juhla-työmuoto hän kuvasi näin:
"  (esim. äitienpäiväjuhla tai vanhempainillan ohjelma. Ohjelma suunnitellaan yhdessä. Opettaja osallistuu suunnitteluun, ehdottaa, neuvoo, avustaa harjoituksia ja  seuraa esityksiä. Oppilaat osallistuvat suunnitteluun, harjoittelevat, esiintyvät ja seuraavat esityksiä. 
"
Fasilitointi mahtuu siis laatikkoon yhteistoiminnalliset työmuodot.  Ja tietysti se sopii koskenniemeläisen logiikan oppilaskeskeiseen ryhmätyöhön. Sitä hän kuvaa näin:
" Luokan tehtävät jaetaan yksityisten oppilasryhmien suoritettaviksi, jolloin oppilaat osallistuvat suunnitelman tekoon ja työnjaosta päättämiseen. Eri ryhmien saamat tulokset kootaan lopuksi esitys- tehtävien ja yhteisen keskustelun avulla hyödyntämään koko luokkaa. Oppilaat työskentelevät toisiaan auttaen, esittävät tuloksia ja keskustelevat niistä. Opettajan tehtävänä  on  osallistua suunnitteluun, antaa ohjeita, seurata työtä, osallistua tulosten arvosteluun ja johtaa niiden kokoamista." 
LIDÄKSI  fasilitointitekniikoita voi käyttää mm. kun kootaan omia aikaisempia tietoja pian opetettavasta asiasta.  Fasilitoivia inteventioita voi käyttää, kun oppilaat putoavat oppimisen tilasta.

Eli vastaus kysymykseen 2 on: VOI. Kunhan.

Opettajasta on periaatteessa fasilitaattoriksi. Muttei ortodoksisesti,  siis täysin sisältöneutraalina.  Opettaja on aina periaatteessa vastuussa siitä, mitä oppilaat oppivat.  Mutta ei täydellistä sisältöneutraalisuutta nykyään vaadita kaikilta aikuistenkaan fasilitaattoreilta.

Fasiliaattorin rooli ei  voi  olla  opettajan  ainoa rooli  Se on yksi hänen useista pedagogisista, vaihtuvista rooleistaan.  Koskenniemi perusteli aikanaan tarvetta käyttää useita menetelmiä, sillä että oppilaat ja asiat ovat erilaisia. Minä ajattelen samoin.

Ennen muuta fasilitaattorin rooli  sopii tilanteisiin, jossa (1) opetusryhmä on aidosti itseohjautuva. Niitäkin on. Fasilitointi vaatii  myös, että  oppilaat hyväksyvät sen työotteen. On kokemuksia mm. yliopistosta, että osa ei hyväksy vaan haluaa tulla perinteisesti opetetuksi. Vanhassa koulussa pääsee helpommalla.  (2) Ja kun opetellaan asioita, joita ei tarvitse hallita perinpohjaisesti. Uudessa opsissa on nimittäin myös asioita, jotka vaaditaan teksissä osattavaksi, muistettavaksi jopa ulkoa. (3) Ja kun harjoitellaan oppimaan  taitoja, jotka eivät ole substanssisidonnaisia. Näin siis ajattelen itse. Näin ei lue ops-perusteissa.

SUOSITTELEN lämpimästi tutustumista fasilitointiin ja sen tarjoamiin mielenkiintosiin tekniikoihin.  Tyrkyllä on myös ideoita, jotka ovat minulle  höpöjuttuja. Kriittinen on siis aihetta olla.

Fasilitointi vaatii  oikeanlaista asennetta ja rohkeutta luottaa oikeankokoisesti oppilaisiin. Tekniikat toimivat, kun ymmärtää niiden taustalla olevat perusideat ja uskomukset. Ne eivät ehkä toimi jos niitä käyttää vähän sinnepäin. 

lauantaina, kesäkuuta 10, 2017

Onko opettajasta fasilitaattoriksi? Osa 1

KUN konstruktivistinen pedagogiikka teki 1980-ja 1990-lukujen taitteessa läpimurtoa ja ajoi behaviorismin maanpakoon, muuttui näkemys tiedon olemuksesta ja ihmisestä  myös opettajan ja oppilaan roolista oppimisessa.   Ihminen (myös lapsi) alettiin nähdä kompetenttina, itseään säätelevänä. Oppimisprosessia alettiin tarkkailla koulun ulkopuolella ja  toimintana, jonka avulla ihminen  selviää ongelmatilanteesta.  Mielenkiinto kohdistui toimitaan, jossa rakennetaan yksin rai yhdessä toisten kanssa  uutta tietoa, rakenttiin vanhaa uudelleen (rekonstruktio) tai  purettiin vanha tietoa  (dekonstruktio) ja opittiin nökemään asiat toisin.

Puhetapa, jossa puhuttiin opetuksen antamisesta tai  opettamisesta arvokkaan tiedon siirtämisenä, muuttui pian niin last seasoniksi.

Dominoivassa puhetavassa alettiin välttää verbiä opettaminen. Sen sijaan alettiin puhua  konstruointi-prosessin ohjaamisesta. Opettaja ei opettanut vaan hän ohjasi. Hänen organisoi oppimisympäristöjä ja toimii  fasilitaatorina. Fasilitaattiri  loi oppimiselle suotuisat edellytykset, poisti oppimisen esteitä,  kannusti tarvittaessa haastoi,  loi ristiriitoja ja sääteli ilmapiiriä.

ITSEKIN omaksuin fasilitaattori-termin, joskin sen roolin tärkeäksi lähinnä  opetusryhmissä, jotka olivat erisyistä itseohjautuva ja kun opittavana oli asia, joka ei ollut äärimmäisen tärkeä.

SIKSI olikin aivan upeaa tavata alkuviikosta Pepe Nummi, Suomen ensimmäinen virallinen ja oikea fasilitaattori ja lukea  ensimmäinen  suomenkielinen fasilitoinnista kirjoitettu  kirja:

Nummi, Pepe. (2007). Fasilitoinnin käsikirja. Helsinki: Edita

TÄMÄN jälkeen minulla on selkeästi kirkastunut käsitys siitä, onko opettajasta sittenkaan fasilitaattoriksi. Palaan siihen kysymykseen tämän lastun toisessa osassa. Tässä ensimmäisessä osassa  kuvaan fasilitaatioita sellaisena, kuin sitä käsikirjan (ja siitä innostuneena myös eräiden muiden  dokumenttien) mukaan liike- ja järjestöelämässä käytetään. Niiden tarpeisiinhan tämä uusi toimintatapa alkuperäisesti syntyi.

Käsitteen määrittelyä

Fasilitointi on yksi konsultoinnin muoto.  Fasilitaatori ei  puutu substanssiin, itse sisältöön vaan hän ohjaa prosessia, jolla sisältöä käsitellään. Fasilitaattori: suunnittelee, juoksuttaa, osallistaa porukkaa, saattaa ihmisiä yhteen,  dokumentoi tuotoksia, selkeyttää, kiteyttää ja visualisoi.

Fasilitaattori on siis " metodimies". Hän hallitsee, helpottaa ja ohjaa  ryhmäprosesseja ja tekee  niihin tarvittaessa interventioita.

Fasilitaattori ei ole kouluttaja. Kouluttaja on erityisesti  sisällön asiantuntija. Hän  kertoo, miten asia on. Fasilitaattori ei ole valmentaja. Valmentaja on samoin kuin kouluttaja sisällön asaintuntija, mutta  hän hallitsee myös menetelemiä, jotka auttavat ryhmää sisäistämään asiat.

Fasilitaattori on sisältöneutraali. Hän ei ole vastuussa  siitä, että ryhmä päätyy esim.  ennalta valittuun ratkaisuun.  Fasilitaattori avustaa ja sparraa ryhmän työskentelyä puuttumatta asiasisältöön.

Kouluttaja tilataan paikalle, kun ihmiset tarvitsevat asiantuntijan tietoa asiasta, joka on heille tärkeä ja uusi. Valmentaja tilataan paikalle, kun halutaan paitsi saada uutta tietoa, myös osallistaa ihmiset, kuulla heitä ja sitouttaa heidät esim. uuteen johdon päättämään suunnitelmaan.

Fasilitaattori tilataan, saattamaan yhteen ja tuottamaan uusia ideoita ryhmä, jolla on jo ko. ongelmien ratkaisemiseen  tarvittava tieto-taito. Joilla oli älliä. Joilla on kypsyyttä. Fasilitoinnin idea ei ole paikata puuttuvaa tieto-taitoa vaan saada oikeat ihmiset keskustelemaan keskenään,  jakamaan tietoaa, luomaan yhteistä  ymmärrystä ja tekemään päätöksiä, jotka myös pannaan toimeen.

Mihin tarpeeseen fasilitointi on syntynyt?

Hierarkisessa organisaatiossa johtaja teki itse päätökset työhuoneessaan. Jossain vaiheessa johtamisopit vaihtuivat, ja haluttiin, että johtaja saa neuvoja ja ideoita alaisiltaan.  Kokouksissa pomo kokosi mielipiteet, mutta teki edelleen  päätökset itse.

Maailman muuttuessa tällainen kokoustaminen ja ylhäältä alas-päätöksenteko ei enää toiminut. Se ei sopinut  kompleksisiin  ympäristöihin.  Johtaja ei enää voinut löytää kaikkia ratkaisuja yksin, tarvittiin  ryhmä asiantuntijoita yhdistämään voimavaransa. Valmistelu- ja päätösvaltaa delegoitiin tiimeille.

Syntyi tarvetta tekniikoille, joissa voitaisiin yhdistää  näiden asiantuntijoiden tietotaitoa päätökseteon pohjaksi. Tukea heidän ideointiaan ja kehittää ideoita eteenpäin. Ja pitää huolta, että sovittu myös pannaan toimeen.

Maailman mutkistuminen ja mm. monikultturistuminen synnytti painetta luoda myös yhteistä ymmärrästä, yhteistä todellisuutta. Mikä on oikeasti tärkeää? Näihin luotiin uusia fasilitoinnin tekniikoita.

Konkreetti esimerkki

Kokosin kirjasta konkreetin esimerkin siitä, millainen voisi olla  fasilitaattorin vetämä  työpaja. Tällainen:
  • ALKU
  • Alkuseremoniat
  • Päivän ohjelman esittely
  • a) (alku)Virittyminen (jotta ihmiset ovat henkisesti paikalle) Esim. jana ( osallistujia  pyydetään asettumaan janalla siihen kohtaan, joka parhaiten kuvaa omaa tilannetta tällä hetkellä),  
  • b) Tutustuminen. Tekniikoina esim.  kartta, parihaastattelu, kokkareet, koordinaatisto (spectogrammi),  nopea tutustuminen ( kaksi tutustumiskysymystä; nimi, työnkuva ja pyydä kohtaamaan ainakin 10 ihmistä) 
  • c) Fokusoituminen aiheeseen. Karuselli.
  • d) Kontraktti (fasiltaattorin rooli, pelisäännöt)
  • RUNKO 
  • a) Ideoiden keruu päivän teemasta;  (ryhmämuistina flap) - divergointi, ei kritisoida. Monia tapoja mm. Omat ideat, aivoriihi, benchmarking (miten muut ratkaisseet ongelman), negatiivinen aivoriihi  (ideoita, jotka eivät toimi), Kiertävät kysymykset (muut vastaavat), MeWeUs, Ideoiden varastaminen
  • b) Valitaan parhaat (valintakriteerit, tarrat  tms. - konvergointi) 
  • c) Toimeenpano: Implementointi: kuinka asia pannaan toimeen. Action Plan. Kuka tekee milloin, ja missä. Aikajana. Miten onnistumista tuetaan?
  • SULKEMINEN 
  • a) Yhteenveto (Mitä jäi käteen?) Jana. Pöytäryhmät. Puhuva keppi
  • b) Tunnelmien kerääminen,fiilistely, 
  • c)  Kiitokset
  • d) Palaute jatkoa ajatellen. Miten tästä eteenpäin?
FASILITOINNISSA usein flapit ovat keskeinen työkalu. Niille  kootaan yhdessä syntyvä. Moni fasilitaattori on innostunut visualisoinnista. Ihminen muistaa kuvista.

PÄIVÄÄN mahtuu myös- jos tarvitaa  ”välipaloja",  menetelmiä, joita fasilitaattorilla on aina hyvä olla takataskussaan yllättäviä tilanteita varten. Niillä voi luoda hyvän ilmapiirin, rentouttaa alkujäykkyyttä ja pyyhkiä pois väsymystä tai liian kiihkeäksi äitynyttä keskustelua.


  • Mikä ilahdutti tänään?  Jokainen kertoo nimensä ja kaksi ilahduttavaa asiaa, jota aamulla tai eilen tapahtui. 
  • Mistä tulet? Fiilikset juuri nyt? Jokainen kertoo nimensä ja sen, minkälaisen tilanteen jätti taakseen lähtiessään. 
  • Idealaatikko. Kirjataan ylös hyvä idea, joka ei kuulu asiaan. Nyt kuitenkin keskitymme sopimuksemme mukaan käsittelemään  asiaa xxx. Kokoontumisen lopussa voidaan vielä käydä idealista läpi ja sopia, ketkä ja milloin jatkavat asioiden työstämistä eteenpäin. 
Siihen voi kuulua myös luentoja (sitä ennen jana: paljonko jo tiedät?) ja sen jälkeen esim. pariporinaa: Mitä sait irti?

Fasilitaattorin tulee myös varautua ikäviin asioihin. Kaikki eivät lähde mukaan. Osa on facebookissa.
Tällöin hän harkitsee tekeekä ns. intervention ( "Sinulla taittaa  olla jotai tärkeää tekstattavaa";
" Tämä ei taida kiinnostaa teitä?"). Hän voi esittää ns. pikakysymyksiä.  Miltä ryhmän keskinäinen ilmapiiri tuntuu? Onko tunnelma  ok vai kireä? Eteneekö prosessi koko ajan? Puhutteko samasta asiasta? Kulkeeko keskustelu eteenpäin, tulevatko kaikki kuulluksi vai dominoiko joku tilannetta? Vetäytyykö joku? Sujuuko ongelmien ratkaiseminen? Edetäänkö  ratkaisuja kohti?

Fasilitaattori ei kuitenkaan kritisoi ketään eikä mitään toimintatapaa.

Fasilitaattorilla on hyvä olla aina muutama varasuunnitelma ja valmius vaihtaa tarvittaessa menetelmä toiseen tai yhdistellä useasta menetelmästä tilanteeseen parhaiten sopiva kokonaisuus.  Tai luopua fasilitoinnista.

Mihin fasilitointia voidaan käyttää?

Fasilitointia voidaan käyttää:
  • ideointiin (tuotetaan divergentisti. Tärkeää myös kertoa:  riittääkö mikä tahansa ratkaisu vai tarvitsemmeko jotain aidosti uutta ja mullistavaa?) 
  • ideoiden valintaan (asetetaan ensin kriteerit esim. helppous, edullisuus.. Siten pisteytetään tai muutoin valitaan)
  • ideoiden  kehittelyyn ja muokkaamiseen (Miten pitkälle ideat jalostetaan tässä ja nyt? 
  • aiheen syväymmärtämiseenn
  • suunnitteluun: ideoiden työstämiseen/jalostamiseen käytännön toimintaehdotuksiksi. Mitkä ideat ovat aidosti  toteuttamiskelpoisia? Mihin ryhmä on valmis sitoutumaan? miten, milloin ja kuka tekee? Mitä tapahtuu työpajan jälkeen? 
  • tutkimistulosten tulkintaan
  • toiminnan arviointiin.
Siihen pyritään, että jokainen tulee kuulluksi. Jokainen voi esittää toiveita ja vaikuttaa. Jokainen voi tuoda  esille omaa osaamistaan.  Keskeiset ehdotukset, ideat ja päätökset kirjataan kaikkien näkyville, ne dokumentoidaan niin, että  kaikki ne myös muistavat (näkevät ne). Jokainen myös ottaa vastuun.

Mitä fasilitointi vaatii?

Fasilitoinnissa ennen mutta on kyse asenteesta. Fasilitointi vaatii kykyä ja rohkeutta jättäytyä taka-alalle ja antaa ryhmän itse ratkaista.  Fasilitaattori on kuin Sokrateen kätilö, joka auttaa ideoita ja toimintatapoja syntymään, mutta ei itse synnytä niitä eikä päätä, milloin ja millainen lapsi syntyy.

Aito Open Space-tilanne
Fasilitoinnin tekniikoita

Kokosin Nummen teoksesta, mutta myös muualta netistä fasilitointiin kehitettyjä tekniikoita. Niitä on kuulema tuhansia. Poimin tähän listaan vain muutamia ja erityisesti sellaisia, joita en itse pidä hömppänä.







  • Akvaarioväittely (kun on vahvoja, eri mielipiteitä: 1. vain väitelijät. 2. Vain yleisö. 3. Miltä tuntui? Löytyikö ideoita?)
  • Arvostava haastattelu (pari haastatteelle vahvuuksista jne.)
  • Arvostava  vahvuuksien tunnistaminen. lähestysmistapa mikä toimii hyvin? onnostumistekijöiden tunnistaminen. missä olemme parhaillamme? huippuhetket. Hyvät käytännöt. Mistä olet ylpeä)  vrt. ongelmalähtöinen lähestymistaoa (mikä on vialla? mikä ei toimi? miten  ongelma korjataa. Ensi yksin. Sitten vaihtuvat parit.  Valinta. Lopulta kaikki näkyviin. 
  • Avoin esityslista: osallistujat saavat ehdottaa  vapaasti käsiteltäviä aiheita. Aiheen ehdottaja toimii asian käsittelyn avaajana. Kokouksessa voidaan myös käsitellä useita eri asioita samanaikai- sesti osallistujien mielenkiinnon mukaan. Tällöin voidaan samalla muodostaa eri asioista kiinnostuneiden työryhmiä 
  • Cafe Learning vrt. Puheenporina. ( ratkaisuja jo valittuihin kysymyksin; strategian jalkautus,  ilmapiirikyselyn purku) vrt. World Cafe
  • Divergentti-konvergentti ( vision luominen, asioiden esille saaminen)
  • Dynaaminen fasilitointi. 4 paperia:  Faktat, huolet, ydinkysymys, ratkaisut-ideat. (yhteineb ymmärräys, opitun purkaminen)
  • Erillinen kommettikierros (kuullaan ideat ensin kaikki. Sitten piirissä yksi idea kommentoidaan kerraalla - kirjaa itse ylös)
  • Esteiden purku. Mikä meitä estää? 1. ideoidaan. 2. valitaan tärkeimmät.3. Miten ohitetaan?
  • Fasilitoitu keskustelu (tavoittena tehdä)  1. Mistä oli kysymys? Mitä jäi mieleen? 2. Tunteet: Miltä asia tuntuu? 3. Merkitys: Miten tämä vaikuttaa meihin? Mitä olemme oppineet?  4. Tekeminen: Mitä teemme asialle? Mitä asioille pitäisi tehdä? Mitä minä teen?
  • Fasilitoitu keskustelu (tavoiteena ymmärtää)  1. Mistä oli kysymys? Mitä jäi mieleen? 2. Tunteet: Miltä asia tuntuu? 3. Merkitys: Miten tämä vaikuttaa meihin? Mitä olemme oppineet?  4. Mitä kysymyksiä nousi mieleen 
  • Hyvä me.   Puheenvuoro kiertää. jokainen puhuu vuorollaan, kukaan ei keskeytä toista. Ohjeista osallistujat ensin kertomaan ryhmän yhteisiä onnistumisia parilla lauseella. Kerro, että vuoro kiertää järjestyksessä esimerkiksi 3 kertaa, ja kaikki sanovat jonkun onnistumisen. Sen jälkeen jatketaan kierrosta niin kauan, kun jollain on vie- lä onnistumisia mielessä. Muut saavat sanoa vuorollaan “ohi”. Kiitä lopuksi osallistujia ja tee lyhyt yhteenveto. 
  • Hyvä minä!  Ohjeista jokainen kertomaan omia onnistumisiaan yhteisessä tekemisessä. Jos ryhmässä on uusia jäseniä, he voivat kertoa onnistumi- sista muissa yhteyksissä. Kiitä osallistujia, ei kommentoida muuta. 
  • Hyvä Sinä! Pyydä yksi osallistuja istumaan tuolille ja  halutessaan sulkemaan silmänsä. Ohjaa muut ihmiset kävelemään hitaasti ringissä ympyrää ja kehumaan istujan tekemisiä, osaamista, ominaisuuksia, yhteistyökykyä tai mitä tahansa ominaisuutta he arvostavat. Ohjaa keskustelua haluamaasi suuntaa lisäkysymyksillä, jotka liittyvät seuraavaan vaiheeseen eli siihen, mihin osaamista ja luo- vuutta halutaan seuraavaksi käyttää. 
  •  idean varastaminen (parastaminen) vrt idealogi
  • Idealogi Idealogi (varasta ideat itsellesi) 1. omat ideat. 2. 3-hengen vaihtuvissa ryhmissä esitellään ja perustellaan.  3. Valitaan parhaat. 4. Ideanäyttely.  ( ideoiden kehittely, ideointi, toimintasuunnitelman teko, oppimisen syventäminen, yhteisymmärryksen rakentaminen.
  • Joukkueväittely:  Ryhmä jaetaan kahteen osaan, joista toinen puolustaa ideaa tai ehdotusta ja toinen osa esittää argumentteja sitä vastaan. (syvempi ymmärrys)
  • Kaiuttaminen: Kuullun kaiuttamisella tarkoitetaan sitä, että kuulija kuuntelee aktiivisesti puhujaa ja tämän jälkeen kaiuttaa eli sanoo ääneen saman asian ytimen omin sanoin.
  • Karuselli.  Kaksi kehää sisä ja ulkopiiri.  Fasilitaattori antaa puheen aiheen ja pyörittää. Ulompi piiri liikkuu. Liikkelle positiivisista ja sitten kohti teemaa.
  • Kehu pystyyn
  • Kiertävä ideapiiri  (lapuilla eri teemoja, kootaan kiertämällä ideoita. Ei kritisoida)
  • Kirje tulevaisuudesta. Vuoden 2025 minän silmin. 2. Mitä piti tapahtua. 3. Millä mahdollistettiin?
  • Liikennevalot/värikortit (kommentointiin: Vihreä = kannattaa. Punainen väri= vastustaa
  • Keltainen = kysymys tai ehdotus
  • MeWeUs: (minä- me-kaikki) (1. omat ideat, 2. ryhmän ideat, .3. ideoiden jakaminen) aikaa pohtia. Tilaisuus hiljaisille puhua. lopuksi kaikki näkevät kaikki ideat.  
  • Miltä tuntui: Pareittain  jaetaan  viiden minuutin ajan vasemmalla seisovan ihmisen kanssa omia tuntemuksiaan siitä, miltä tietty  prosessi tuntui. Mitä jäi käteen?
  • Nykytilan analyysi. Esim. SWOT. 
  • Onnistumisen jakaminen. 1. Ensin yksin. Milloin. Mitä tapahtui? Miltä tuntui? Keitä oli mukana? Mitä muut tekivt? Mitä sinä teit? Miltä teistä tuntui? 2. Kuunnellaan kaikkien tarinat. 3. Etsitään yhteisiä tekijöitä onnistumiselle
  • Open Space: Vaihe 1: Agendan synnyttäminen (30–60 min):  muutamalla sanalla tapaamisen teema sekä metodin periaatteet. Kuka tahansa osallistujista voi tehdä esityksen käsiteltävästä aiheesta  kirjoittamalla ehdotuksensa paperille ja lukemalla sen ääneen ryhmälle. Mutta hän myös sitoutuu vetämää  keskustelun ja kirjaamaan ylös ideat. .Vaihe 2: Keskustelut  (noin 1,5 tuntia) Ihmiset valitsevat itseään kiinnostavat teeman ja osallistuvat haluamiinsa keskusteluihin. Osallistujat päättävät itse mihin osallistuvat ja voivat vaihtaa ryhmää kesken sessiota. Aiheen ehdottaja vastaa siitä, että keskustelun ydinkohdat dokumentoidaan. Vaihe 3: Loppurinki. Ryhmä jakaa halutessaan tärkeimpiä oivalluksia, ajatuksia ja käytännön asioita. Open Space päätetään kiittämällä osallistujia ja korostamalla sitä, mitä on saavutettu: Tärkeimmät teemaan liittyvät aiheet on käsitelty ja kustakin asiasta kiinnostuneet ihmiset saavutettu yhteen. Ongelmiin on löydetty ratkaisuja ja jatkotoimenpiteistä on sovittu. Sopimuksen mukaan keskusteluiden muistiinpanot voidaan koo- ta yhteen ja toimittaa kaikille osallistujille. 
  • Palautekierros (Osallistujat asettuvat rinkiin. Kukin kertoo vuorollaan omat ajatuk- sensa ja tuntemuksensa. Rinkiä voi soveltaa myös kesken työpajan tai seminaarin siten, että kukin kertoo, mihin asiaan kaipaa vielä selvennystä. Jatko-ohjelmaa voidaan siten ohjata osallistujien tarpeiden mukaan.) 
  • Palautelaput (Osallistujat kirjoittavat muistilapuille ajatuksena liittyen seuraaviin kysymyksiin: Mikä oli hyvää? Mikä oli huonoa? Mikä jäi puuttu- maan? Muistilaput liimataan suurille kysymyskohtaisille papereille. )
  • Pedagoginen kävely (Aristoteles)
  • Puheenporina( ryhmä päättää fasilitaattorin johdatuksella 3-5  kysymystä, joista halutaan keskustella.  Osallistujat jaetaan ryhmiin. Kullakin flap. Kukin ryhmä keskustelee ensin yhdestä käsiteltävästä aiheesta 10–15 minuuttia ja kirjaa paperille ylös keskeisimmät ajatuksensa. Fasili- taattori mittaa aikaa.  Joka ryhmästä yksi jää paperin luokse toimimaan esittelijänä ja muut liik- kuvat fasilitaattorin pyynnöstä seuraavan aiheen luokse. Esittelijä raportoi heille lyhyesti edellisen ryhmän keskustelusta. Ryhmä jatkaa keskustelua kirjaten jälleen tärkeimmät ajatukset paperille. Noin 10 minuutin jälkeen fasilitaattori ohjaa muut kuin esittelijän siirtymään seuraavan aiheen luo. Kierrosta jatketaan kunnes ryhmä palaa ensimmäiseksi käsittelemänsä aiheen luo. Esittelijä raportoi heille tiiviisti siitä, millaisia ajatuksia aihe herätti muissa ryhmissä. Lopuksi kukin ryhmä esittää johtopäätöksensä omasta aiheestaan koko ryhmälle.  Fasilitaattori voi rytmittää kierrosta siten, että aika vähenee aihe aiheelta, esimerkiksi 15 minuuttia, 12 minuuttia, 10 minuuttia, 8 mi- nuuttia ja 6 minuuttia.  
  • Pöytäryhmät:   1. Mitä jäi mieleen? 2. Miltä asia tuntui? 3. Mikä oli olennaista minun kannaltani? 4. Ensimmäiset toimenpiteet asiansuhteen.
  • Satanen ( Tavoitteena on tuottaa 100 ideaa tai ratkaisua. Sinä vastaat laskemisesta ja kerrot aina kun tulee tasaluku täyteen eli 10, 20 jne.  Miksi sata: Aivot tuottavat ensin helppoja ideoita)
  • Taidelähtöisiä fasilitointikeinoja 
  • Toimintasuunnitelman laadinta.  1) Vetäjä esitelee alustavan toimintasuunnitelma (prototyyppi) 2) Osallistujat miettivät edut ja ongelmat  3) Mietitään pienryhmissä ratkaisut 22 tärkeimpiin ongelmiin = on luotu yhteinen toimtasuunnitelma 
  • Toimintopuu (aikataulutettu toimintasuunnitelma 1. jokainen ideoija kirjaa  itse 3 ehdotusta. 2. pienryhmä valistee niistä esim. viisi. Pannaan seinälle.  3. Ryhmitellään. Ei kritisoida. 4. Kukin ryhmä saa valita 3 (max yksi oma) 5. Sijoitetaan kukin valittu idea lapulla  aika-akselille. Vielä yhdistellään tarvittaessa. 6. Loppukeskustelu: Ovatko kaikki tyytyväisiä? Voimmeko sitoutua tähän aikatauluun? Kuka vastaa jatkotoimenpiteistä? 
  • Tuhat euroa (jaetaan parhaille ehdotuksille)
  • Triadi (keskeisen idean kirkastaminen prosessissa. Muille tauko. Yksi  (selvitysmies) sillä aikaa  tiivistää mutkikkaan ilmiön kuvaksi tms.ksi. 2. Hän esittelee se muille. Kysymykset vasta, kun hän on esittänyt kaiken oleellisen. 
  • Unelmointi (luodaan visioita 1. Jokainen unelmoi itsekseen kirjaa ylös. Kolme toivetta.  2. pienryhmät tuottavat ihannekuvan stillkuva, näytelmä, piirustus  - haluamallaan tavalla. 3. ryhmät esittävät tuotoksen ja yhteiskeskustelu.
  • Voimakenttäanalyysi (plus- ja miinustekijät: 1) Analysoidaan ensin yksin aiheen plussat ja miinukset  2) Keskustellaan pienryhmissä plussista ja miinuksista, valitaan tärkeimmät. 3) Kirjoitetaan post‐it tarroille ja kiinnitetään tauluille  4) Ryhmitellään miinukset yhdessä ja muotoillaan ydinkysymyksiksi 
  • Worlda Cafe (vrt. Cafe Learning)
Ks. myös

Summa, Terhi  ja Tuominen, Kaisu. (2009). Fasilitaattorin työkirja. Menetelmiä sujuvaan ryhmätyöskentelyyn.  Kepan raporttisarja / Kehitysyhteistyön palvelukeskus, 103

Kantojärvi, Piritta. (2012)  Fasilitointi. Luo uutta. Menesty ryhmän vetäjänä. Helsinki: Talentum


torstaina, kesäkuuta 08, 2017

Kuukauden kirja: Aikuisten oppimisen uudet muodot- ja uusi ops

HARMITTAA. Lähes neljännesvuosisata sitten julkaistiin kirja, joka olisi pitänyt ehdottomasti lukea jo silloin.  Olisin oivaltanut etukenossa millainen ops tullaan kirjoittamaan vuonna 2014. Ja mikä sen vaikeus  on.

Mutta voi olla, että oma ymmärrysikkunani ei olisi ollut tuolloin vielä auki. Kyseessä on teos:

Kajanto,  A. (toim.). (1993). Aikuisten oppimisen uudet muodot: kohti aktiivista oppimista. Kohti aktiivista oppimista.  Vapaaan sivistystyön 34. vuosikirja. Helsinki: Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura

Kirjassa on kaikkiaan  280 sivua ja useita kirjoittajia, mutta ajan hampaan ovat välttäneet  minusta parhaiten kaksi artikkelia:
-  Koro, Jukka. ( 1993).  Itseohjatu oppiminen - aikuiskoulutuksen tavoite vai väline. ss. 21 -48 ja
- Kauppi, Antti. (1993). Mistä nousee oppimisen mieli? Kontekstuaalisen oppimiskäsityksen perusteita. ss. 51- 109.

Ne luettuani ymmärrän vuoden 2014 opetussuunnitelman  perusteiden  mission syvän vaikeuden.  Ops on kirjoitettu aikana, jolloin opetuksessa elää rinnakkain kaksi hyvin erilaista paradigmaa. Ops yrittää luovia niiden välillä ja siksi liian tarkasti tekstiä lukeva huomaa opsin kirjoittajien skitsofrenisen tilanteen. Yhtäältä haluttaisiin olla jo uudessa paradigmassa. Toisaalta vahvat betoniraudat sitovat niin arjen koulutyötä kuin opstekstin tuottamista vanhaan.

VAIKKA Kajannon toimittama teos käsittelee aikuisten oppimista,  kuluneen kahden vuosikymmenen aikana ikäkausipedagoginen ajattelu näyttää kokoneen kadonneen. Niinpä uudessa opsissa lapsen oppimista kuvataan aivan samoin ihantein kuin tässä teoksessa paljon elämää kokeneiden aikuisten.

Teoksen perusmessagen puen omin sanoin tähän muotoon. Kun maailma muuttuu. Muuttuu työ. Tulevaisuuden työssä tarvitaan toisenlaista oppimusta kuin modernin maailman koulussa. Nyt tarvitaan kykyä oivaltaa ja syntetisoida. Kykyä luoda uutta tietoa, jonka avulla voidaan  voidaan hallita kiihtyvösti kehittyvää toimintaa. Koulumaisesta oppimisesta on siirryyttävä aidoissa ympäristöissä oppimiseen. (Tai ainakin on koulumaisen oppimisen rinnalle on luotava tilaa autenttiselle oppimiselle).


Mitä on koulumainen oppiminen?

Koulumainen oppiminen on opetuksesta oppimista.  Liikkeelle lähdetään opetussuunnitelmasta.

Oppiminen on opettajalta oppimisesta. Opettaja doseeraa. Hän  annostelee asiaa ja oppilaat nauttivat sitten tämän annoksen (Joh. Käis). Hän  välittää valmiita, valmiiksi jäsennettyjä oppisisältöjä. Opetuksessa keskeistä on taata tradition jatkuvuus ja tietoperustan yhdenmukaisuus. Kaikille opetetaan kaikki sama.

Koulumaisessa oppimisessa opettaja sanoo, miten asia on. Oppilaiden tehtävä on toistaa asia sellaisenaan ( Kirsti ja Irma Lonka). Opettaja kysyy leikkikysymyksiä, kysymyksiä, joihin on oikea vastaus.

Oppilaat ovat vastaanottajia. Oppiminen on  valmiin  informaation,  pysyvien totuuksien prosessiointia, ja niiden säilömistä aivoihin (vrt. Freiren pankki).
Oppiminen on adapaatiota.  Oppiminen on uusintamista. Se jää pinnalliseksi.


Mitä on (jo nyt ja) tulevaisuudessa vaadittava transformatiivinen oppiminen?

”Jälkimoderni  oppiminen” on elämästä oppimista.  Oppiminen nivotaan arkeen, oikeaan elämään, oppiainetta laajempiin kokonaisuuksiin.

Oppiminen tapahtuu tekemällä ja puhumalla,  Kokemus karttuu kokeilemalla, ymmärrys lisääntyy puhumalla.

Opetuksessa luodaan uutta tietoperustaa, jolla voidaan ratkasta autenttisia ongelmia ja muuttaa tapoja toimia.

Oppiminen on kriittisesti reflektoivaa oppimista, oman toiminnan ja oppijan uskomusten perusteiden tarkastelua (Dewey). Se vaatii selkeää kokonaiskuvaa, tietokehikkoa, sisäistä mallia,  itselle selvää karttaa  ko. asiasta.  Kykyä käsitteellistää, tiivistää, pelkistää. Kykyä liittää uusi vanhaan.
Kuten Olli-Pekka Heinonen kysyi: " Digi joo, Mutta mihin se opetuksessa liittyy?"

Oppiminen on uudistavaa oppimista. Oppiminen on akkomodaatiota ei enää vain assimilaatiota.

Liikkeelle ei lähdetä opetussuunnitelmasta vaan  oppimisympäristöstä. Oppiminen tapahtuu entistä useammin  ”luonnollisissa oppimisympäristöissä”. Kohteena ovat luonnolliset kokonaisuudet, eivät siiloissa opetettavat oppiaineet.

Oppiminen on konkreettista toimintaa  ja vaikuttamista ympäristöön. Tavoitteena on  uusien käytäntöjen tuottaminen ja  toiminnan muuttaminen, siis transformaatio
Tavoitteena transformaatio


Mikä siirtymä on niin vaikeaa?

UUDEN opsin ongelma voi olla siinä, että se ei nosta esiin tätä kahden paradigman sisäistä jännitettä. Sisällöt ovat edelleen kaikille samat ja pakolliset ja valmiiksi oppiaineittain jäsennetyt. (Mutta onneksi siirtymälauttana uudesta vanhaan on käytettävissä  laaja-alainen osaaminen ja monialaiset oppimiskokonaisuudet).

Siirtymä on vaikea myös siksi- näin väitän- että suinkaan kaikki eivät usko opsin ideoihin eivätkä erityisesti tähän uuteen oppimiseen. Osaa riepoo varmaan se, että lapsuuden erityispiirteet on unohdettu. Osa ei  näe lapsia kompetentteina, itseohjatuvina ja kykenevinä ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan.  Heistä siirtyminen itseohjautuvaan oppimiseen on tietoista heitteillejättöä ja murtaa tasa-arvoisen opetuksen tavoitteet. Opsin kirjoittajat  ovat ymmärtääkseni kuitenkin olleet tietoisia vaarasta, koska pitkin tekstiä korostetaan näidet taitojen harjoittelua ja arviointia. Itseohjautuvuus on tavoite, jonka saavuttamista tuetaan  kaikin keinoin.  Tarvitaan onnistumisen kokemuksia.  Tuetaan minäkäsityksen myönteistä kehitystä.

Mielenkiintoista on, että kirjan kirjoittajat eivät usko, että edes kaikki aikuiset kykenevät itseohjautuvaan oppimiseen, joka maksimissaan on täysin omatoimista.  Johannes Käisin sanoin: "Omatoimisuus on sitä, että (oppimis)työ suoritetaan täydelleen yksilöllisesti, omasta aloitteesta, omin voimin, kulkemalla omia teitä ja se päämäärä saavutetaan, mikä on itse valittu."

Transformatiivinen oppiminen edellyttä valmiuksia itseohjautuvuuteen. Kirjan tekijöiden mukaan tällainen valmius jakautuu aikuistenkin kesken Gaussin käyrän mukaisesti.  Itseohjautuvuus on ulottuvuus, jonka toisena ääripäänä on oppijan voimakas tarve tulla opetetuksi ja kyvyttömyys ottaa vastuuta omasta oppimisestaan.  Tälle ulottuuvuudelle aikuiset sijoittuvat yksilöllisesti vaihdellen.

VOI olla, että myös osa opettajia on niin sidoksissa koulumaiseen oppimiseen, että siitä irtautuminen olisi uhka omalle ja ammatti-identiteetille.

Siirtymä/painopisteen siirto  ei onnistu, jos muutoksessa tarvittavilla
  • ei ole kykyä reflektoida omaa toimintaa. Ei  selkeää kokonaiskuvaa koulusta instituutiona, sisäistä mallia tai  itselle selvää karttaa siitä.
  • ei ole  kykyä käsitteellistää, tiivistää, pelkistää mitä ja miksi he järjestävät opetuksen niinkuin järjestävät. On vain intuitio ja varmuus, että näin se tulee tehdä. 
  • ei ole riittävästi kykyä itseohjautua. Kaikki aikuiset eivät ole kovin itsenäisiä ja itsesuuntautuneita.
  • ei ole usko omaan kykyyn onnistua myös muullaa lailla ja oppia se. Lapsuus- ja koulukokemukset ovat  voineet lukita  käsityksen oppimisesta. Ei luoteta omaan kykyyn oppia ja kantaa vastuuta omasta oppimisesta
  • on lukkiutuneet asenteet.
  • ei ole valmiuttaa  tunnistaa ja tunnustaa, että vanha ei enää toimi. 

Mihin pyrkiä ja miten onnistua?

Yhteiskunnan muutos edellyttää uudenlaista oppimista. Futurologit kirjoittivat jo 90-luvulla, että  itseohjautuvasta oppimisessa on tullut nopeasti muuttuvassa maailmassa yksi ihmisen eloonjäämisen edellytyksistä. Jokaisen, ihan jokaisen on kyettävä luomaan uutta tietoa. Siksi työtavoilla, jotka vaativat itseohjautuvuutta ja omaa aktiivisuutta, tulee olemaan entistä keskeisempi asema  kaikessa opetuksessa.

Krtiitikön hurahtaminen itseohjattuun oppimiseen merkitsee kuitenkin- myös kirjan kirjoittajien mielestä- auttamatta  eriarvoisuuden korostumista. Kaikilla voimavarat eivät riitä kehittämään itseä sellaiseksi kuin haluaa olla. Kirjassa siteerataan Rauhalan  ihmiskäsitystä, jonka mukaan ihminen on tajunnallinen, kehollinen ja situationaalinen. Viimeinen tarkoittaa mm. sitä, että oppiminen tapahtuu elämäntilanteen määrittämissä rajoissa. Osa situaatiosta määräytyy kohtalonomaisesti mm.  lapsen ja nuoren koti- ja kouluympäristö.

Koulu voi tukahduttaa kasvun kohti itseohjautuvuutta. Juuri siksi oppimista nyt halutaan muuttaa,  vaikka vain harva pitää lapsia samalla lailla itseohjautuvina kuin aikuiset ovat. Opettajien olisi vapauduttava kaikille tarkoitetun (saman)  pakkosyötöstä ja annettava tilaa toiminnalle, jossa  oppija saa itse päättää milloin hän tarvitsee opetusta, ohjausta ja tukea.

ITSE ajattelen, että nämä kaksi paradigmaa eivät ole dikotomia, joista voidaan valita vain toinen. Vaikka tiede on  kriisissä jo siksi, että  tieto muuttuu koko ajan, meillä on yhä traditiota, joka kannattaa siirtää. Valmista tietoa. Mutta yksin sen omaksuminen ei riitä.
Siirtymän onnistumiseksi kouluun olisi luotava  rakenteita,  joissa  voi puhua työstä. Koulun olisi luotava  kriittisesti reflektoivaa puhekulttuuria.  Opettajien pitäisi opettaa ja oppia asioita yhdessä, tendä  aitoa yhteistyötä. Tarvitaan aikaa irrottautua työstä. Tarvitaan liikkumatilaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa työhön. Tarvitaan johdota positiivista painetta. 

maanantaina, kesäkuuta 05, 2017

Bodomin murhista tänään 57 vuotta

OITTAALLA tasan 57 vuotta   5.6.1960 surmattiin telttaretkellä olleet 15-vuotiaat Maila Björklund, Anja Mäki sekä 18-vuotias Seppo Boisman  murskaamalla heidän kallonsa. Neljäs nuori, 18-vuotias Nils Gustafsson löytyi teltan päältä pahoin loukkaantuneena, mutta hän jäi henkiin.

Espoon perinneseura  järjesti 4.6.2017  kesäretken Oittaalle  teemana Bodomin murhat. Retkelle osallistui yli 50  näistä ratkaisemattomista murhista kiinnostunutta.

Oppaanamme oli Ulf Johansson, joka on tutkinut murhia vuosien ajan. Kirjassaan Legenden om Bodom (2016) hän esittää oman teoriansa.  Sen mukaan murhaaja oli paikallinen, väkivaltaisena tunnettu kioskinpitäjä Vallu, Valdemar Gyllström. Hän hukuttautui vuonna 1969.

Kesäretki alkoi Oittaan kivinavetan kahvilan terassilta. Sieltä kuljimme murhapaikalle, jossa Johansson kuvaili hirvittävän yön kulkua.  Osallistujilla riitti kysyttävää. Miksi poliisi ei uskonut Vallua syylliseksi? Miksi Nils Gustafsson vangittiin uudelleen? Entä oliko Hans Assmannilla mitään tekemistä murhien kanssa?

Kävelyretken jälkeen Espoon perinneseura tarjosi kahvit ja vasta leivotut korvapuustit.

Kahden tunnin kesäretki onnistui mainiosti. Myös sää suosi meitä; keli oli helluntain kunniaksi kesäisen kaunis.

Espoon perinneseuran nettisivuilla on viiden minuutin mittainen video retkestä. Tässä linkki sinne. 

perjantaina, kesäkuuta 02, 2017

Johtajuus-blogi puhallettu taas henkiin

MINULLA on ollut 1980-luvulta alkaen Hannu Hanhimainen etuoikeus; olen saanut kutsuja tulla puhumaan kulloinkin itselle tärkeistä asioista.  Teemat ovat vaihdelleet todella paljon. 1980-luvulla luennoin kasvatustieteen approa, vedin sijaisopettajakursseja ja avasin kansalaistaidon ja historian oppikirjojemme teemoja.

1990-luvulla fokus siirtyi osaltani rexin hommien myötä opetuksen eheyttämiseen, taidekasvatukseen, joustaviin opetusjärjestelyihin, vsop:een, pedagogiseen johtamiseen, yhteisöllisyyden rakentamiseen ja mm. kodin ja koulun yhteistyöhön.

2000-luvulla muutosproblematiikkaa käsitelleen väitöskirjan  jälkeen  koulutin  pääasiassa reksejä, jo  virassa olevia ja tehtävään hakeutumista  pohtivia. Muutosteoria, ops-työn johtaminen,  teatterikasvatus, Fullanin fasilitointi Sure-kiertuleella, tulevaisuuden koulu ja opettajuus  jne. olivat huikeita juttuja. Sain vetää sekä Opekossa että Helsingin yliopistolla useita pitkäkestoisia oppilaitosjohdon kursseja. Mutta ne loppuivat, kun niukkuus iski.

2010- luvulla uutta ovat olleet tulevaisuuskeikat. Kaksi viimeistä vuotta olen lähinnä kiertänyt innostamassa porukkaa uuden opsin perusideoiden järkevään haltuunottoon, NPDL-ohjelman rubriikkeihin  ja tutor-opettajien valmennukseen.

KAIKKI hienoja teemoja. Ehkä minua kiehtovin  teema on kuitenkin rehtorius ja mm. siihen  liittyvä ns. arvojen sodan malli.  Olikin tosi huikeaa  luennoida  Lontoossa muutama viikko  sitten suomalaisen rehtoriuden erityislaadusta. Ja ihan täpinöissä olen myös mahdollisuudesta vetää Kouvolan rexien kesäseminaarin aamupäivä pedagogisesta johtamisesta.

Mm. siksi puhalsin uudelleen henkiin Johtajuus-blogini.  Rehtorikoulutuksissa tulisi niissäkin  noudattaa ns. uuden koulutuksen mallia. Toiminnallisuutta, yhdessä tutkimista, yhteistä tiedon rakentamista jne. Siinä koulutusotteessa  erilaisia artikkeleita käsittävästä blogista on hyötyä.

KOKOAN tuohon blogiin tärkeitä artikkeleita, vanhoja ja uusia.  Käykääpä lukemassa ja kommentoimassa.

http://hellstromjohtajuus.blogspot.fi