KATSELIN eilen TV-uutisia. Persujen Soini kertoi omilleen, että puolue on osoittanut pystyvänsä olemaan hallituspuolue. Se on tinkimättä - jopa paremmin kuin kaksi muuta puoluetta- toteuttanut hallitusohjelmaa. Oivalsin jotain tosi tärkeää. Monet palaset kolahtivat kohdalleen.
Mainiossa kirjassaan " Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus" (1997. Loisto. Helsinki: WSOY) Ben Furman kirjoittaa narratiivisesta puhetavasta. Ihmisen kannattaa kirjoittaa omasta elämästään sellainen tarina, joka antaa tapahtumille mielekkään ja olosuhteisiin nähden hyväksyttävän, järkevän selityksen. Tuskaa ei ole kärsitty turhaan. Tällainen tarina edistää itsekunnioitusta. Näin muovattu tarina suojaa ja tukee.
Tänä aamuna kello 4.30 - unen ja valveillaolon rajatilassa- oivalsin, mitä professori Hannu Simola eilisessä paneelissa Jyväskylässä itse asiassa sanoi. Hän torjui väitteeni siitä, että vaalien jälkeen koulutusleikkauksia vastoin lupauksiaan tehneet poliitikot valehtelevat. Simolan mukaan he eivät valehtele ainakaan tietoisesti, heillä on vain erilainen ”häkkyrä”, siis erilainen tapa tulkita todellisuuta, toimintaa sitova ajattelumalli kuin toisilla. Simola puhui myös äkillisestä muistinmenetyksestä, joka tapahtuu mm. koulua kehittäville, jotka eivät enää itse opeta. He unohtavat koulun pakottavan arjen, häkkyrän, joka on selvä niille, jotka opettavat.
Muistin myös, kuinka Simola useaan otteeseen keskustelussa korosti, että koulun eri osapuolilla: oppilailla, opettajilla, vanhemmilla, rehtoreilla, hallinnolla, poliitikoilla ja tutkijoilla on kaikilla oma ”häkkyränsä”. Kukin on siis oman situaationsa ”vanki”. Simola ei ollut lainkaan varma, että tutkijan tulkinta todellisuudesta on parempi kuin muiden.
Juuri siksi tarvitaan dialogia. Nöyrän keskusteluotteen vastakohtana on valtapeli, jossa yksi näkemys kuvataan ainoaksi mahdolliseksi ja välttämättömäksi. Muutosta runnovan keskeinen keino on mm. uudistaa kieli, jolla ilmiöstä puhutaan.
Dialogissa yksi osapuoli ei pyri dominoimaan muita. Siinä ei pyritä ratkaisemaan, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Dialogissa pyritään etsimään yhteistä, syvempää ymmärrystä (vrt. Habermasin kommunikatiivisuus vs. strategisuus) esimerkiksi siitä, mihin suuntaan koulua tulisi kehittää. Upeinta olisi, että se suunta sopisi kaikkien ”häkkyröihin” ja kaikkien tarinat saisivat onnellisen lopun.
YHTEISTOIMINNALLINEN oppiminen ymmärretään usein yhdeksi hauskaksi menetelmäksi. Itse asiassa se on paljon syvempi juttu. Jos kaikki yhteistoiminnallisuuden ”vaikuttavat lääkeaineet” ovat kohdallaan, yhteistoiminnallisesti tapahtuva koulun kehittäminen on juuri dialogista. Kaikki mukana olevat tahot kohtaavat toisensa kasvokkain. He kunnioittavat itseään, toisiaan ja erilaisuuttaan. He ymmärtävät itsekin vähitellen yhä paremmin omaa ”häkkyräänsä”, siis sitä tarinaa, johon he ovat sidoksissa ja jolla he myös tekevät itselleen ja toisille toimintansa mielekkääksi. He avaavat (= opettavat) sitä toisille. Itseltä selvään avautuu dialogissa uusia näkökulmia. Jokainen sitoutuu keskustelussa tekemään oman osuutensa: avaamaan näkemystään ja näin auttamaan myös toisia. Ja koko keskustelun ajan prosessia reflektoidaan, edistymistä arvioidaan ja linjauksia tarkistetaan. Tämä edellyttää taitoa rakentaa ja ylläpitää turvallisia keskustelufoorumeita.
Ajattelen monista asioista eri lailla kuin Timo Soini. Tuo eilinen tv-uutispätkä antoi minulle kuitenkin täyden syyn kiittää häntä. Soini konkretisoi Furmanin idean tarinasta, jonka avulla kärsitty tuska (tässä tapauksessa kannatuksen romahdus) selitetään itsekunnioitusta nostavalla tavalla. Sen avulla jaksaa.
Tukistin itseäni ja palautin taas kerran mieleeni, että se, että ihmiset ajattelevat toisin (kuin minä), ei tarkoita että he ovat väärässä. Jokainen on sidoksissa kontekstiinsa ja perustelee sen niin, että se, mitä hän tekee, tai mitä hänelle on sattunut, sopii tapahtuneen mielekkästi selittävään tarinaan.
Ihmiset eivät ole pahoja tai hyviä, he vain tulkitsevat tilanteet eri tavoin, kuten Pauli Juuti on kirjoittanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti