Kirjoja

Kirjoja

sunnuntaina, marraskuuta 24, 2013

Miniluento kansalaiskoulusta



Päivitetty 26.11.-13

ESPOON perinneyhdistys Aurora ry:n syyskokous on ensi tiistaina. Ohjelmaan kuuluu lyhyt, noin puolen tunnin alustus kansalaiskoulusta. Kunnianhimoisena tavoitteenani oli  aluperin  tuotaa oikea pieni leffa, mutta se idea jää myöhemmäksi.  Puhun itse ja kuvitan esitystä kuvilla ja äänillä.

YKSI keskeinen lähteeni on teos Hannu Syväojan vuonna 2002 ilmestynyt omakustanne " Kansalaiskoulu 1958-1981. Työ- ja kansalaiskasvatusta koulunuudistuksen rinnalla."
Tai tarkasti ottaen: teoksen kustansi pieni, neljän entisen kansalaiskouluopettajan ryhmä olemattoman budjetin turvin.

Kansakoulu syntyi virallisesti vuonna 1866.  Vuonna 1958 (siis 92 vuotta myöhemmin) siihen liitettiin aluksi kaksi- ja hieman myöhemmin kolmivuotinen kansalaiskoulu. Kun Suomi siirtyi vuosina 1972-1977 peruskoulujärjestelmään,  kansa-, kansalais- ja keskikoulut lakkautettiin.

Kansalaiskoulu eli siis vain pari vuosikymmentä (1958 – 1977/1981). Joillakin paikkakunnilla kansalaiskoulu oli tuskin päässyt alkuun, kukoistuksesta puhumattakaan, kun se jo lakkautettiin. Kaikilla paikkakunnilla se ei saanut omaa koulutaloa. Varsinkin alussa se joutui sinnittelemään kansakoulun ”nurkissa” tai tiloissa, jotka jostakin syystä eivät kelvanneet muuhun käyttöön.

Tarkastelen seuraavassa mm. Syväojan tekstin pohjalta kansakoulun päättäneille tarkoitetun jatko-opetuksen kehittymistä ammattiopettajapolvittain.

Kuusi ammattiopettajapolvea
Suomalaisessa koulujärjestelmässä on ehtinyt toimia opettajina noin 150 ikäluokan miehiä ja naisia. Jos heidät jakaa karkeasti 30 vuoden ikäluokkiin, niin vuodesta 1866 vuoteen 2013:een, voidaan erottaa kuusi ikäluokkaa:
- valoa kansalle-rahvaan lasten opettajat 1866- 1888
- kansallisen taistelun opettajat 1889- 1917
- itsenäisen Suomen valkoiset opettajat 1918- 1944
- hyvinvointivaltiota rakentaneet opettajat 1945- 1971
- tasa-arvo-Suomen peruskoulun opettajat 1972- 1992
- uusliberaalin Suomen opettajat 1993-

I: Valoa kansalle-rahvaan lasten opettajat 1866- 1888
Varsin pian sen jälkeen kun Suomeen oli perustettu kansakoulu (1866),  sille ryhdyttiin suunnittelemaan pidennystä, jatko-opetusta.  Jatko-opetus syntyi aikana, jolloin  sääty-yhteiskunta oli murtumassa ja alkava teollistuminen ja kaupungistuminen uhkasivat yhteiskunnallista järjestystä.
Kansalaiskasvatusta tarvittiin sisäisesti vahvan kansallisvaltion pystyttämiseksi ja erityisesti työläisnuorisoa oli kasvatettava sopeutuviksi kansalaisyhteiskunnan jäseniksi. Jatko-opetuksen synnyn keskeisinä perusteluina olivatkin  tutkimusten mukaan varhaisnuorten määrittely joutilaiksi, kurittomiksi, ja erityishuomiota vaativaksi ikäryhmäksi. Jatko-opetus oli työhön, kansalaiseksi ja sukupuolirooleihin kasvattava koulu.

Ensimmäinen opettajapolvi ihaili Uno Cygnaeusta. Cygnaeus oli toivonut, että  koulutyön lisäksi kansakoulunopettajat kiertelisivät ympäristön kodeissa opastamassa perheenäitejä lasten hoidossa ja kasvatuksessa. Ideaa ei  hyväksytty asetusehdotukseen. Sen sijaan asetuksessa opettajia velvoitettiin ohjaamaan  kouluiän sivuuttaneita. Tätä asetuksen kohtaa voidaan pitää kansalaiskoulun heikkona  alkuituna.

Varsinkin maaseudulla ensimmäisen opettajapolven antama jatko-opetus oli lähinnä tilapäisjärjestelyjä. Itse päätyö kansakoulussa oli jo tarpeeksi  kovaa.  Korvauksetonta työ ei innostanut. Siitä eivät juuri innostuneet nuoret, huoltajat,  eivätkä aina edes kouluviranomaisetkaan.

II: Kansallisen taistelun opettajat 1889- 1917
Tilanne muuttui venäläistämispaineiden vuoksi. Kansa tarvitsi lisää sivistystä. 1890-luvulla tehtiinkin useita esityksiä jatko-opetuksen kehittämiseksi. Jatko-opetuksesta ideoitiin kurssimaista ilta- tai päiväkoulua. Toisaalla haluttiin, että se perustuisi pakollisiin aineisiin, toisaalla taas toivottiin mahdollisimman käytännöllistä opetusta ja erikoiskursseja.  Toivottiin, että opettajan harrastukset ja taipumukset voitaisiin ottaa huomioon.

Jatko-opetus käynnistyi 1880-luvulta alkaen suurimmissa kaupungeissa: Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Alkuvaiheessa jatkokoulut olivat  tyttövaltaisia.  Jatko-opetusta kehitettiin monissa kaupungeissa ammatilliseen suuntaan.Se ei  tuottanut  ammattipätevyyttä, mutta pyrki antamaan oppilailleen yleisiä käytännöllisiä perustaitoja sekä työmoraalia. Maalla jatko-opetusta järjestettiin erillisinä jatkokursseina, joilla saattoi opiskella myös vanhempaa väkeä.

Erityisen innokkaita oltiin Tampereen seudulla. Siellä käynnistyi jatkokoulu, joka toimi aina kansalaiskoulun alkuun saakka, tosin pitkään iltakouluna. Aluksi jatko-opetusta järjestettiin nimenomaan tytöille. Mm. Helsingissä innokkaat naisopettajat pitivät kursseja ilmaiseksi.

Vuonna 1893 saatiin viralliset ohjeet senaatilta jatkokurssien järjestelyistä (väh 150 tuntia lukuvuodessa eri aineita). Jatkokurssien järjestäminen ei ollut pakollista.

1890-luvulla pidettyjen jatkokurssien määrä nousi 26:sta 256:een. Mutta ne eivät olleet riittävän käytännöllisiä.

Cygnaeuksen kuoltua, uudeksi pedagogiikan guruksi nousi Mikael Soininen. Tutkija. Seminaarinjohtaja. Kansanedustaja. Pääjohtaja. Ministeri. Hän organisoi  kansakoulun opettajille yliopistollisia  jatkokursseja ja istutti niillä mm. kipinää jatko-opetusta kohtaan. Vuonna 1911 Soininen julkaisi teoksensa Kansakoulun jatko-opetuksen uudistus. Hän ajoi työkoulun ideaa. Kyse ei ollut ammattikoulutuksesta. "Työn oppii ammatissa, täällä opetetaan työntietoa".  Jatkokoulun  tärkeä ydin olisi kansalaiskasvatus - yhteiskuntaoppi. Se oli eräänlaista  elinkeinoelämän kotseutuoppia. Soininen johti myös komiteoita, jotka ehdottivat jo 1900-luvulla  pakollista jatko-opetusta ja oppivelvollisuutta siihen saakka, kunnes siirtyy töihin- mutta Venäjä ei voinut niitä hyväksyä.

III: Itsenäisen Suomen valkoiset opettajat 1918-1945
Kansalaissodan jälkeen yhtenä syynä maan jakautumiseen pidettiin riittämätöntä koulutusta. Soininen jatkoi työtä kansanedustajana ja ministerinä. Hänellä oli varsin ihanteellinen käsitys kansalaiskoulusta, joka suunnattaisiin sille 90 %:lle joka jäi ilman oppikoulu- ja ammmatikoulusivistystä.

Oppivelvollisuuslaki säädettiin vuonna 1921. Se legitimioi  jatkoluokat. Kaksivuotinen jatko-opetus määriteltiin pakolliseksi osaksi oppivelvollisuuskoulua niille, jotka eivät käyneet kansakoulun jälkeen muita kouluja.

Kaupungeissa ja kauppaloissa sekä taajaväkisissä yhdyskunnissa kansakoulua seuraisi kaksivuotinen päiväjatko-opetus.

Maalaiskunnissa on jatko-opetusta annettava kahden lukuvuoden aikana vähintään sata ja enintään 150 tuntia vuodessa, jos opetusta saamaan kouluun ilmoittautui vähintään kahdeksan jatkokoululaista. Jos heitä oli viisi, oli opetusta järjestettävä 75 tuntia lukuvuodessa.

Jatko-opetukselle asetettiin 4  päämäärää: 1. uskonnollinen/siveellinen kasvatus 2. kansalaiskasvatus 3. ruumiin kasvatus ja 4. ammattiin valmistaminen. Oppiaineet lueteltiin. Oppilaille oli annettava ammatinvallinnan ohjausta. Kakkosluokalla oli oltava linja-jako: kauppa, teollisuus, maatalous.

Odotukset olivat suuret. Jatko-opetuksessa säilyi pyrkimys kasvattaa oppilaita perinteisiin sukupuolirooleihin, tytöt kotiaan rakastaviksi perheenäideiksi, pojat tunnollisiksi itsensä ja perheensä elättäviksi työläisiksi. Perheen ja kodin hoitoon valmentavat aineet muodostivatkin tytöillä pitkän aikaa jatko-opetuksen keskeisen sisällön, poikien saadessa muuta ammattiopetusta.
Käytännössä  jatko-opetuksesta tuli iso taakka kansakouluille. Kunnat kaihtoivat. Ammattikouluista sai paremman valtionosuuden. Erityisesti rajan vetäminen ammattiopetuksen suuntaan muodosti koulutuspoliittisen ongelman, jonka ratkaiseminen kesti vuosikymmeniä.

Vanhemmat pitivät jatkokoulua tarpeettomana.  Jatkokoulusta puhuttiin "alempiarvoisena oppikouluna" tai "varastoaittana". Perheet tarvitsivat lasten ansiotyötä, ja työnantajat halpaa työvoimaa (juoksupojiksi).  Iltaisin  tai iltapäivisin toimiva jatkokoulu oli  oppilaille liian raskas.  Eikä pakolla kouluun lähetettyjen oppilaiden kurinpito ollut helppoa. Opettajat eivät osanneet eivätkä jaksaneet. Opetus oli liian teoreettista.  Kun Soininen kuoli vuonna 1924,  ote herpaantui. Sitten iskivät pulavuodet 1932 ja 1933. Kouluhallitus antoikin kaupungeille lupia korvata päiväkoulu suppealla iltaopetuksella. Ja sitten tuli toinen  maailmansota.

Viranomaiset yrittivät keksiä lähes 50 vuotta keinoja, joilla  oppilaat  saataisiin osallistumaan jatko-opetukseen. Pakollista, teoreettista ohjelmaa kevennettiin.  Opettajiksi koitettiin saada muita kun opettajia: pappeja, agronomeja ja lääkäreitä. Vuonna 1943 annettiin säädös, jonka mukaan kansakoulun päästökirjan saa vasta suoritettuaan jatko-opetuksen… Näin luotiin paineita  jatko-opetuksen käynnille.

IV: Hyvinvointivaltiota rakentaneet opettajat 1945- 1971(-81)
Maailmansodan jälkeen Suomi oli lujilla. Tästä huolimatta maasta alettiin rakentaa johdonmukaisesti hyvinvointivaltiota. Tässä työssä  neljännen polven opettajilla oli oma iso roolinsa.

Kansalaiskoulun "haudotus"
Heti vuonna 1945 alkoi vireä koulunuudistuskeskustelu. Rinnakkaiskoululle etsittiin vaihtoehtoa. 1940-luvun lopulla jatko-opetusta tehostettiin eri tavoin. Jtko-opetuksen asiaa  ajoi ennen muuta Alfred Salmela.

Opetusministeri Johan Helo ehdotti vuonna 1945 yhtenäiskouluideaa, jossa kansakoulun yläaste liitetään oppikouluun. Oskari Mantere ehdotti, että yhdistetään  6-vuotinen kansakoulu ja  3-vuotinen keskikoulu. Alfred Salmelan kansakoulukomitea (1936-)1946 ehdotti mallia  4-4-4 (kansakoulu-keskikoulu-lukio). Toinen saman  kansakoulukomitean ehdotus kansakoululle oli rakenne 7 vuotta kansakoulua + 1 vuosi kansalaiskoulua. Asutuskeskuksissa jako olisi 6 +2-. Yrjö Ruudun  koulujärjestelmäkomitea (1946-48) ehdotti 8-vuotista oppivelvollisuutta ja  mallia:  4- vuotinen alkeiskoulu + 4-vuotinen keskikoulu (ja kolmivuotinen vajaakeskikoulu harvaan asutulla alueella). Joissain kunnissa kokeiltiin ammatillista jatkokoulua. Eduskunnassa änestyksen voitti ns. Lex (Aino) Malkamäki. Siinä varsinainen kansakoulu määriteltiin 7-vuotiseksi tai 6-vuotiseksi, jos kansalaiskoulu olisi 1-vuotinen. 7-luokkainen kansalaiskoulu ei  kuitenkaan saanut vanhempien suosioita.

Jatkokoulun asema vahvistui. Vuonna 1945 Kouluhallitus ei enää antanut lupia iltakouluun. Saman vuonna saatiin uusi opetussuunnitelma. Vuonna 1954 valmistui Alfred Salmelan johtaman maalaiskansakoulun jatko-opetuskomitean mietintö: jatko-opetus määriteltiin siinä voittopuolisesti käytännöllisammatilliseksi  ja sen olisi liityttävä paikkakunnan elinkeinoelämään. Jatkokoulun nimeksi vakiintui kansalaiskoulu. Kansalaiskoulun isänä pidetäänkin juuri Salmelaa.

Hallitus antoi  vuonna 1953 esityksen kansakoululaiksi. Eduskunta hyväksyi sen  vuonna 1957, ja se astui voimaan seuraavana vuonna.  Kirjavan ja vain varsin pientä osaa oppilaista koskeneen (3000-4000 oppilasta) jatko-opetuksen aikakausi päättyi.

Kansakoululaissa  vahvistettiin vallinnut käytäntö: Alakansakoulut  yhteen yläkansakoulun kanssa varsinaiseksi kansakouluksi.  Varsinainen kansakoulu oli kuusi vuotta ja sen jatkona oli kaksivuotinen kansalaiskoulu. Laissa todettiin, että kansakoulun jatkopäiväkouluja muutetaan asetuksella vakinaisemmaksi kansalaiskouluksi.  Suhteet ammattiopetukseen järjestettiin niin, että kansalaiskoulusta tuli ammattiopintoihin valmentava "väliaste", jossa ammatinvalinnanohjaukseen alettiin kiinnittää erityistä huomiota.

Kansalaiskoulu oli aluksi kaksivuotinen. Kolmas vuosi oli  vuodesta 1962 alkaen kunnille vapaaehtoinen. Kansalaiskoulun minimikoko oli 50 oppilasta (Kka 54§).

Maaseutukunnille annettiin siirtymäaikaa vuoteen 1970 saakka.  Siirtymäkaudella riitti  kurssimuotoinen kansalaiskoulu, jossa opetusta annettiin vahintään  200 tuntia.

Kansalaiskoulut käynnistyvät
Kansalaiskoulu  syntyi siis aikana, jolloin lopullinen päämäärä oli  peruskoulu- väliaikaiseksi ratkaisuksi.  Kansalaiskoulujen toiminta alkoi vuonna 1958. Kansalaiskoulu oli ilmainen - toisin kuin oppikoulu. Vuonna 1962 kunta sai luvan lisätä kansalaiskouluun kolmannen vuosiluokan. Se oli vapaaehtoinen sekä kunnalle että oppilaalle.

Lukuvuonna 1958/59 kansalaiskouluja oli 557. Suurten ikäluokkien myötä kansalaiskoulun oppilasmäärät kasvoivat nopeasti.  Oppilasmäärän huippu saavutettiin lukuvuonna 1966-67:  1-3-vuotisia kansalaiskouluja oli jo 442. Lukuvuonna 1971-72 kansalaiskouluja oli enää 351.

Lukuvuoteen kuului 200 työpäivää.  Koulu alkoi 1.9 ja päättyi  toukokuun viimeisenä arkipäivänä. Kiireellisten töiden vuoksi koulunkäynti voitiin keskeyttää syksyllä 12 päiväksi  (päivät korvattiin kesällä).  Joululoma kesti vähintään 12 päivää ja  pääsiäisloma 5 päivää. Muita lupapäiviä oli oltava vähintään 10. Lukuvuoden aikana oli pidettävä ainakin kaksi juhlaa: joulujuhla ja lukuvuoden päättäjäiset. Keväällä järjestettiin myös oppilastöiden näyttely.

Koulua käytiin kuusi päivää viikossa. Opetusta oli  30-36 tuntia viikossa. Päivän työ aloitettiin aamuhartaudella. Tunti oli 60 minuuttia, josta opetukseen käytettiin vähintään 45 minuuttia ja välituntiin vähintää 10 minuuttia. Oppilaat saivat joka päivä riittävän aterian.  Ruokailuvälitunti oli 25 minuuttia. Juoksutunteja ei saanut olla. Kaupungeissa ja taajamissa oli velvollisuus järjestää kesävirkistystä kaikille vähävaraisille. Samaan perheeseen annettiin yhdet  kirjat käyttöön.

Luokkakoon maksimi oli 40 oppilasta.  Yhdysluokkia ei ollut. Erillisopetusta oli käsityössä sekä voimistelussa ja urheilussa. Muutoin kansalaiskoulu oli yhteiskoulu.

Kansalaiskoululle tarvittiin oma rakennus, jossa oli  monenlaisia tiloja.  mm. kirjasto- ja kerhohuone, voimistelusali, kotitalouden opetustilat, tyttöjen käsityöluokka, poikien käsitytöluokka, kone- ja sähköopin huoneisto, maatilatalouden opetustilat, mallimyymälä,  koulun johtajalle oma huone ja oppilasasuntola. Joka luokalle ei kuitenkaan taattu omaa luokkahuonetta. Leikkikenttä tarvittiin myös. Opettajien asunnot  tuli rakentaa erilleen.

Kalusteita tarvittiin myös: työkoneita ja välineistöä, irtituoleja ja pöytiä-  ei pulpetteja, ajantasalla olevat AV-laitteet, opettajakirjasto ja lainauskirjasto.

Kansalaiskoulun pedagogiikka
"Opetuksen idea ei ole käydä läpi asioita vaan omaksua ne",

Kansakouluasetuksen 1§:n mukaan Kansakoulun tulee kasvattaa oppilaansa siveellisyyteen ja hyviin tapoihin sekä antaa heille elämässä tarpeellsia tietoja ja taitoja.  Lopullisena tavoitteena oli itsekasvatukseen pääseminen sekä kansalaisille tarpeellinen tieto- ja taitomäärä.

Kansalaiskoulun tavoitteena oli  tukea yksilön pystyvyyttä elättämään itsensä ja perheensä.  Kasvatustavoitteet olivat: 1) oppilaan persoonallisuuden kasvatus  2) hänen johtamisensa ammattiin (lisää ammativalinnan edellytyksiä ) ja 3) hänen  johtamisensa ”yleisten kansalaisvelvollisuuksien täyttämiseen (sopeutuminen).

Persoonallisuus-käsitteessä yhtyivät individualinen ja sosiaalinen kasvatus.  Jokaisen oli  sopeuduttava yhteiskuntaan ja kyettävä täyttämään oma paikkansa. Yksilöä haluttiin  auttaa hänen luontaisten edellytystensä pohjalta mahdollisimman täydelliseen itseilmaisuun. Demokratian arvoa korostettiin.  Hyvä ihminen oli luonnollinen, hyvätapainen, luontoasuojeleva, raikas, raitis, siveellinen, säästäväinen. isänmaallinen ja maailmankansalainen. Hänellä oli oikea jumalasuhde.

Kansalaiskoulussa opiskeltiin sekä yleissivistäviä että  ammatillisia  aineita. Kansalaiskasvatukseen kuului riittävä yleissivistys, jolla ei tarkoitettu ensyklopedismia, koneellista muistitietoa. Listalla oli mm. äidinkieltä ja laskentoa, terveysoppia, lastenhoitoa (naisille) ja yhteiskuntaoppia. Paikkakuntakohtaisesti tarjolla oli erilaisia linjoja (ja yleislinja). Vuonna 1964 ohjelmaan tuli myös ruotsi ja vieras kieli.

1950-luvulla esitettiin toiveita varteenotettavasta käytännöllisestä koulutusvaihtoehdosta "kirjakouluksi" nimitetylle oppikoululle.Kirjakoulun sijaan kansalaiskoulusta  haluttiin työkoulu. Alfred Salmelan samoin: Kansalaiskoulu on Homo Faberien koulu, työtätekevien  ihmisten koulu ( vrt. Homo Sapiens - tietoa omaava).Vain harrastuksellinen työ voi palvella kasvatuksen välineenä!

Toiminnallisuus oli  kansalaiskoulun perusajatuksia. Oleellista oli aktivisuuden herättäminen. Aktiivisuus herää, jos opetus tuo tyydytystä oppilaan senhetkisille tarpeille.  Alfred Salmelan mukaan  "työn ilo ei sinänsä ole vielä riittävä, tarvitaan myös työn tuloksen  tuomaa iloa." Kasvatuksen välineenä oli harrastuksen sävyttämä reipas työskentely myönteisten ja murrosikää ymmärtävien opettajien johdolla. Kouluaika on ihmisen elämää. Koulusta oli jäätävä mieluisat  muistot.

Kansalaiskoulussa vallitsi pyrkimys kokonaisopetukseen. Siihen pyrittiin läpäisemällä ja rinnastamalla.
Ainejakoa ei saa viedä liian pitkälle! Joka aineessa ei ole hyvä olla eri opettajaa.

Pedagogiikka oli oppilaskeskeistä ja havainnollista. Elävät persoonallisuuten vaikuttavat yksityiskohdat olivat tärkeitä. Opetuksen lähtökohtana  tuli olla oppilaat. Opetus suunnitellaan heitä varten ja heidän edellytystensä mukaisesti. Oppilas hyväksytään sellaisena kuin hän on. Jokaiselta ei vaadita samaa.Tavoitteet oppilaiden edellytysten mukaisiksi.

Kansalaiskoulun menetelmiä olivat mm. ennakolta hiljainen lukeminen, sitten tuntikeskustelu. Harjoittelu kauppaliikkeissä. Harrastustoiminta (joka suojelee ja kehittää). Harjoitustyöt. Kotilukemistehtäviä. Laulujen varasto.  Lähdekirjat.  Oppilaiden kysymykset. Työ.

Opetus ei ollut jäykästi suunniteltua. Herkkyyskauden idea tunnustettin. Opettajan kannatti käyttää otollisia hetkiä. Ohjelmaan kuului paljon opintoretkeilyä ja  urheilukilpailuja. Kotitehtäviä annettiin kohtuullisesti. Läksyjä ei annettu  loman tai lupapäivän jälkeiseksi päiväksi. Läksynkuulustelun tuli olla tehokas.

Kansalaiskoulun pedagogiseen keinovalikkoon kuuluivat myös kaunokirjallisuustyöharjoittelu, oppilaskunta ja kerhot (saivat alkaa vasta 2 tuntia koulun jälkeen).

Arvostelun oli oltava vertailukelpoista. Keskiarvon tuli olla  7-8 välillä.

Kansalaiskoulun pedagogiikassa uskottiin positiiviseen kuriin. Kurin kautta itsekuriin, vapaaehtoiseen kuriin alistumiseen,  itsekasvatukseen. Kuria ohjattiin järjestyssäännöillä. Myös oppilaille  jaettiin vastuuta järjestyksenpidosta. Kansalaiskouluissa toteutettiin itsehallintojärjestelmää.  Oppilailla oli luottamustehtäviä:  luokissa oli järjestäjä, joka huolehti päiväkirjan kuljettamisesta aineluokasta toiseen ja  tuuletti luokat. Järjestäjien esimiehinä toimivat päivystäjät, jotka huolehtivat myös ulko-ovien avaamisesta ja lukitsemisesta  ja auttoivat opettajia mm. jalkojen pyyhkimisen, ikkunoiden  avaamisen ja sulkemisen, vaatenaulakoiden ja äänenkäytön säätelyssä.  Eräissä kansalaiskouluissa oli pihapartioita, jotka valvoivat istutusalueita ja ruohokenttiä, poistivat roskia pihalta, vastasivat urheilu- ja leikkivälineiden tuonnista paikalleen, tarkastivat pyörätelineen järjestyksen ja  seurasivat leikkien vaarallisuutta.

Kansalaiskoulun opetusohjelmassa oli  suuri vapaus, jotta se palvelisi ympäristöään. Vapaus mahdollisti myös  jatkuvan kehityksen.  Pakollisia oppiaineita oli vain muutamia, eikä niissäkään ollut
kiinteitä oppiennätyksiä. Tuntijako laadittiin olosuhteiden mukaan. Isoissa kansalaiskouluissa oli monia eri linjoja, joille sai hakea. Linjat muodostettiin paikkakunnam  elinkeinoelämän pohjalta. Linjoille jouduttiin karsimaan.

Kullakin kansalaiskoululla oli oma Kouluhallituksen kaavan mukainen opetussuunnitelma. Siinä kuvattiin  koulutyön yleinen järjestely, oppiaineet, oppimäärät, oppikirjat jne. Opetussuunniteman laatii johtaja yhteistyössä opettajien kanssa. Se alistettiin kansalaiskoulun johtokunnalle hyväksyttäväksi ja kansakoulutarkastajalle vahvistettavaksi.

Kurinpito
Kansalaiskoulun rangaistuksia olivat  nuhteet (joko yksityisesti tai luokan läsnäollessa), seisottaminen, luokasta poistaminen, kotimuistutus, jälki-istunto korkeintaan kaksi tuntia, erottaminen väliaikaisesti (maksimissaan 3kk) tai lopullisesti.  Erottamista perusteltiin huolella lapsirikollisista ja oppilaiden huonosta vaikutuksesta toisiinsa. Jos lapsi erotettiin, huoltajan oli hankittava opetus muusta koulusta. Jälki-istunnon sai vaihtaa työpalveluksi. Lisäksi käytössä oli käytöksenalennus.  Työtä ei saanut  määrätä rangaistukseksi. Ruumiillinen kuritus oli kiellettyä.

Kansalaiskoulun opettaja
Kansalaiskoulun opettajilta vaadittiin tutkinto, ja virkaan oli valittava taitavin ja sopivin. Kansalaiskoulun virkatyyppejä  olivat mm. yleisaineiden opettaja, kotitalousopettaja, puutyön, metallityön ja tyttöjen käsityön opettaja. Lisäksi kouluissa oli työnohjaajia ja tuntiopettajia.

Kansalaiskoulujen opettajien koulutus alkoi vuonna 1959. Yleisaineiden opettajan koulutus oli yksivuotinen. Monia koulutukseen houkutteli hieman parempi palkka. Lisäksi jo vakituisessa virassa olleet saivat opiskeluajalta rahaa. Opetusvelvollisuuskin oli hieman pienempi: 24 tuntia.

Kansalaiskoulun opettajalla oli koeaika, jonka päättymisen jälkeen hän sai valtakirjan. Opettajan oli pidettävä päiväkirjaa ja osallistuttava kansakouluntarkastajan kutsumiin opettajainkokouksiin.

Kansalaiskoulussa oli luokanvalvojajärjestelmä (koko kansalaiskoulun ajaksi). Luokanvalvoja oli läsnä mm. lääkärintarkastuksissa.

Opettajan oli valmistauduttava huolellisesti oppitunneille (ainakin tunnin idea oli oltava selvillä: mitä opetan ja miten opetan).

Opettaja oli esikuva oppilailleen. Jollei ollut, oli uhkana varoitus, virantoimitusero ja lopulta  viraltapano. Hän oli kasvattaja. Opettajan menestymiselle ratkaisevaa oli  taito tulla toimeen murrosikäisten kanssa. Jokainen oppitunti  oli nähtävä renkaana  kasvatuksen kokonaisuuden ketjussa.

Kansalaiskoulun johtaja
Kansalaiskoululla oli oma johtaja ja hänen tukenaan johtokunta. Siinä oli kuusi valtuuston nimittämää jäsentä. Opettajiston edustajana oli koulun johtaja, jolla oli puhe- muttei äänioikeutta.  Kansalaiskoulun johtaja valittiin neljäksi vuodeksi.  Hän ei ollut opettajien esimies, kuten työnjohtaja on. Hän oli primus inter pares.

Koulun johtajan tuli johtaa koulun opetus- ja kasvatustyötä. Hänen tuli valvoa kirjaston hoitoa ja käyttöä, koulukeittolaa, asuntolaa. Hänen tuli ohjaa opettajia yhteistyöhön ja  huolehtia hyvän kurin ja järjestyksen säilymisestä. Hänellä oli ratkaiseva asema hengen luomisessa ja työskentelyedellytysten aikaansaamisessa.

Johtajalla oli kuunteluvelvollisuus. Hänen oli seurattava  muiden opettajien opetusta; kenenkään itsenäisyyttä ei tullut kuitenkaan  tarpeettomasti rajoittaa.

Kansalaiskoulut Espoossa
Suomenkielisiä kansalaiskouluja oli Espoon kauppalassa 1960-luvun puolivälissä  tiettävästi viisi:  Kauklahdessa, Leppävaarassa, Olarissa (Länsi-Espoon kansalaiskoulu. ), Tapiolassa (Etelä-Espoon kansalaiskoulu  ja Viherlaaksossa. Arkistolähteet tuntevat lisäksi  nimem  Pohjois-Espoon kansalaiskoulu.

Ruotsinkielisiä  kansalaiskouluja Espoossa oli  1960-luvun alkupuolella kolme:  Kilo- Viherlaaksossa, Lagstadissa ja Matinkylässä. Kilo-Viherlaakson ja Matinkylän kansalaiskoulu joutuivat vuosikymmenen lopulla lopettamaan oppilaspulan vuoksi.

Kansalaiskoulun loppu
Viimeinen oppilas sulki kansalaiskoulun oven vuonna 1981. Peruskouluun oli siirrytty Etelä-Suomessa syksyllä 1977 ohjeiden mukaan niin, että luokka-asteet 1-6  siirtyivät kerralla uuteen järjestelmään. Syksyllä 1977 kansalaiskoulun 7.-9.-luokilla olleet suorittivat oppivelvollisuutensa kansalaiskoulussa.

Kansalaiskoulun kehittämisen into loppui jo 10  vuodessa. Vuonna 1963 eduskunnassa hyväksyttiin ponsi, jossa puollettiin peruskoulua. Alkoi näkyä, että koulumuoto loppuu. Vuonna 1968 säädettiin peruskoulun puitelaki, joka merkitsi peruskouluun siirtymistä. Moni opettaja väsähti tuntiessaan, että yrittää  turhaan kehittää kuolevaa koulumuotoa. Viimeisinä kansalaiskoulun  vuosina yleisaineidenopettajat päästettiinkin eläkkeelle 55-vuotiana. Osa opettajista "ylennettiin" lehtoreiksi.

Mikä meni pieleen? Hallinto oli liian ohut. Yhdellä tarkastajalla saattoi olla jopa 200 koulua tarkastettavanaan.  Luokkahuoneet olivat kurjia. Monien oppilaiden koulumatka oli niin pitkä, että he asuivat erillisessä oppilasasuntolassa. Järjestyshäiriöiden määrä kasvoi peruskoulua kohti tultaessa, mutta enemmistö oppilaista käyttäytyi hyvin. Monelle opettajalle oli outoa, että yhtäkkiä 1960-luvulla sinuttelu yleistyi ja oppilaat saivatkin vastata istualtaan.

Mutta ennen muuta kansalaiskoulun häviön syynä oli, ettei tuo koulumuoto täyttänyt moderneja tasa-arvovaatimuksia vaan koulutti umpiperään. Kansalaiskoulu ei  ilmeisesti  antanut tarpeeksi valmiuksia uuteen yhteiskuntaan. Esimerkiksi nykyään itsestään selviltä tuntuvia vieraita kieliä tai  ruotsia opetettiin vuoteen 1964 saakka vain vapaaehtoisena aineena. Kansalaiskoulun pohjalta  ei ollut myöskään tarpeeksi jatkokoulutusmahdollisuuksia. Opetuksen sitominen oman paikkakunnan elinkeinorakenteesen aiheutti sekin muuttotilanteissa ongelmia.

Kansakoulun jatko-opetus ja  kansalaiskoulu olivat  koko historiansa ajan leimallisesti työväestön nuorten koulutusväylä. Se valmisti oppilaansa lähinnä alempiin yhteiskunnallisiin asemiin: ruumiilliseen työhön ja käytännön ammatteihin.

Kansalaiskouluun  lyötiin leima matalatasoisesta ja epäillyttävästä oppilaitoksesta. Asenteet kansalaiskoulua kohtaan olivat usein negatiiviset;   sitä pidettiin "alempiarvoisena oppikouluna" tai "varastoaittana".

Vanhemmat hylkäsivät kansalaiskoulun - he halusivat lapsensa oppikouluun. 1960-luvun lopulla jo puolet ikäluokasta  lähti  oppikouluun. Ei ollut  perustetta pitää yllä kahta koulumuotoa, kun vain toinen niistä  houkutteli oppilaita.Tämä pakotti päättäjät toteuttamaan peruskoulu-uudistuksen.


Syväoja (ylärivi vasemmalla) ja hänen kansalaiskoulunopettajaryhmänsä.
Ainakin kaksi heistä teki elämäntyönsä Espoossa.
Kansalaiskoulun merkitys
Oppivelvollisuuskoulun kehittäjille kansalaiskoulun tulo merkisi vuosikymmenien odotuksen täyttymystä.. Mutta unelma toteutui liian myöhään. Kansalaiskoulu ja  jatko-opetus laajemminkin jäivät työväestön  nuorison ylenkatsotuksi koulutusväyläksi. Koulutus-järjestelmässämme jatko-opetus sijoittui kansakoulun ja työelämän sekä myöhemmin ammattikoulun rajamaastoon.


Kansalaiskoulusta tuli lopulta vain jatko-opetuksen historian viimeinen  aihe ja sen historian loppu, Syväoja summaa.

Kansalaiskoulun historiallisen  merkityksen arviointi on hankalaa. Tämän koulun toimiaika jäi hyvin lyhyeksi, ja  peruskoulu odotti koko ajan  oven takana. Statukseltaan korkeamman oppikoulun varjossa jatko-opetus valmisti lähinnä oppilaansa alempiin yhteiskunnallisiin asemiin: ruumiilliseen työhön ja käytännön ammatteihin sekä selkeisiin (vanhan aikaisiin) sukupuolirooleihin.

Parasta oli varmaankin käytännön opetus ja pedagogiikan lapsilähtöisyys. Kansalaiskoulua onkin kuvattu  yhdeksänvuotisen yhtenäiskoulun käytännölliseksi linjaksi.

Peruskouluun  kansalaiskoulun perinnöstä siirtyi lähinnä  vähäiset käytännönläheiset valinnaisaineet.

KIRJALLISUUTTA

Ahtokari, R. (1958).  Uusi kansakoululaki.  Teoksessa  K. Alku & ym. ( toim.). 1958, ss.   145- 147.

Alku, K.  & ym. ( toim.). 1958.  Mitä Missä Milloin 1959.  Kansalaisen vuosikirja . Helsinki: Otava.

Jauhiainen, T.A. (2002). Työväen lasten koulutie ja nuorisokasvatuksen yhteiskunnalliset merkitykset. Kansakoulun jatko-opetuskysymys 1800-luvun lopulta 1970-luvulle. Väitöskirja. Ann.Univ.Turkuensis C 187.

Kailanpää, A. (1962). Kansalaiskoulu.  Porvoo-Helsinki: WSOY.

Karttunen, T.J. (1966). Ilta-jatko-opetuksesta 2- ja 3-vuotiseen kansalaiskouluun. Teoksessa A. Valtasaari ym. (toim.) 1966, ss. 48- 71

Salmela, A. (1966). Kansalaiskoululainsäädäntö oppivelvollisuuslain jälkeen. Teoksessa A. Valtasaari ym. (toim.) 1966, ss. 72-101.

Salmela, O. (2009). Isä Salmela. Ihminen ja koulunuudistaja. Helsinki: Okka.

Sarjala, J. (2008). Järki hyvä herätetty. Koulu politiikan pyörteissä.  Helsinki: Kirjapaja.

Syväoja, H. ( 2002). Kansalaiskoulu 1958-81. Omakustanne.

Valtasaari, A., Henttonen, A., Järvi, L. & Nurmi, V. (toim.). (1966). Kansakoulu 1866-1966. Helsinki: Otava.

Tietoa netistä:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kansalaiskoulu
http://espoonaurora.net/Muut-oppilaitokset.html

KATSO myös  yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kansalaiskoulu_kasvatti_suoraan_ammattiin_18958.html#media=18959



Ei kommentteja: