Kirjoja

Kirjoja

sunnuntaina, heinäkuuta 15, 2012

Kesäretki kasvatustieteen historiaan. Osa 7: Waldemar Ruin


KESÄISEN sunnuntaiaamun retken kuljen Waldemar Ruinin seurassa. Suomi sai  neljännen "oikean"  kasvatustieteen professorin vuonna 1888, kun  Peranderin kuoleman jälkeen avoimeksi tullut professuuri  täytettiin. Hakijoita virkaan oli ennätysmäärä:  kolme. Virkaan heistä valittiin  tuolloin 31-vuotias Waldemar Ruin.  

Neljäs oikea professori: Waldemar Ruin (1888 - 1926)
Herbarilaisuuden tienraivaaja
"Mikään ei ole niin opettavaista kuin suumiesten elämänkerrat."

Waldemar Ruin oli humanisti ja idealisti. Hän oli herbartilaisuuden tienraivaaja kasvatustieteessä;  spekulatiivinen herbartilaisuus syrjäytti nyt  Suomessa spekulatiivisen hegeliläisyyden.

Hakiessaan kasvatustieteen professuuria,  Ruin oli  toiminut  Helsingin yliopiston filosofian dosenttina vasta vuoden verran. Kun virka tuli hakuun, hän siirtyi filosofian tutkimuksesta  pedagogiikkaan.

Professorin väitöskirjallaan  "Om karaktärsdaningens didaktiska hjälpmedel" (1887) Ruin tulkitsi  herbartilaista pedagogista ajattelua myönteisesti ja hyvin ilmaisuvoimaisesti. Siis  toisin kuin Perander.  Tuolla mestarillisella tyylillä kirjoitetulla  teoksella  Ruin jäi suomalaisen kasvatustieteen historiaan. 

Väitöskirjan opponenttina toimi filosofian professori, Snellmanin oppilas ja seuraaja  filosofian professori T.H. Rein. Ruin ymmärsi  Herbartin käsitteen kasvattava opetus "erziehende Unterricht" niin, että opetus on koulun tärkein väline luonteenkasvatuksessa harrastuksen kehittämisen kautta. Opetuksen arvoa arvioidaan samanaikaisesti sen perusteella, miten hyvin se kehittää monipuolista kiinnostusta ja luonnetta.

Ruin (samoin kuin Perander aikaisemmin) keskittyi vain Herbartin omiin ajatuksiin ja pystytteli erillään hänen seuraajistaan ns. herbartianisteista (esim. Ziller, Rein).  Hän korosti, että opetusta ja kasvatusta ei saa erottaa toisistaan ja uskoi, että luonteenkasvatus voi tapahtua onnellisesti didaktista tietä.  Lapsi oli kokonaisluonne- pestalozzilaisittain sydämen, ymmärryksen ja käden yhteys. Opetus ei saa olla perustua vain muistin ja ajatuksen varaan. Sen on etsittävä yhteyksiä elämään, harrastukseen ja luonteenmuodostuksen päätekijöihin tunteeseen ja tahtoon.

Opponentti Rein kiitti työtä siitä, että Ruin oli liittänyt yhteen kaksi Herbartin tärkeää ideaa; keskittämispyrkimyksen ja opetuksen eettisen päämäärän.   Kritiikkiä Ruin sai siitä, ettei lainkaan määritellyt, mitä kasvatuspäämäärä: siveellinen luonne tarkoitti. Muutoinkin työ jäi abstraktiksi, paljolti siksi, ettei Ruinilla tuolloin ollut itsellään lainkaan kokemusta käytännön kasvatustyöstä. Kokonaisuutenaan työtä pidettiin kuitenkin ansiokkaana. Teoksella oli suuri vaikutus siihen, että suomalainen pedagogiikka siirtyi hegeliläisyydestä herbartilaisuuteen.

Virkaan oli myös kaksi muuta hakijaa: Tehtävää hoitanut dosentti  Emil Böök ja Uno Cygnaeuksen vävy, kansakouluntarkastaja Gustaf F. Lönnbeck. Böök todettiin epäpäteväksi, Lönnbeck päteväksi. Lönnbeck teki hakuaikana kaksi väitöskirjaa. Tohtorin tutkintoon tarvittavan väitöskirjan  opponenttina oli kilpahakija Böök. Työ käsitteli Pestalozzia. Varsinaisen professorin väitöskirjan Lönnbeck teki kansakoulun idean kehittymisestä 1800-luvun alussa. Opponentti Suomen, Venäjän ja  Pohjoismaiden historian professori  E.G. Palménin mielestä se oli enemmän historiallinen kuin pedagoginen tutkimus, mutta hyväksyttävä. Virkaan valittiin kahdesta pätevästä Ruin, koska hänen väitöskirjaansa pidettiin ansiokkaampana. 

Ruin oli nyt neljäs siveys- ja opetusopin professori ja vankka herbartilainen. Myös Saksassa herbartilaisuus oli löydetty uudelleen, mutta sen rinnalle oli pian nousemassa uusia suuntauksia. Ruin esitteli suomalaisille vuonna  1913  ns.  ”pedagogisen pragmatismin” periaatteen, joka tarkoitti, että lapset oppivat työskentelemällä.  Tämä uuden koulun aatemaailman mukainen ajatus oli  tuolloin kouluissa vallinneen intellektualismin vastainen. 

Kasvatus- ja opetusopin professorina  Ruin oli pitkään, peräti 38 vuotta (1888-1926). Hän oli Helsingin yliopiston vararehtori vuodet 1911-1915 ja rehtori vuodet 1915-1920. Hän hoiti myös filosofian professorin virkaa vuosina 1899-1904. Ruin oli ylioppilastutkintovaliokunnan puheenjohtaja 1889-1915, ns. suuren koulukomitean jäsen 1906-1910  ja puheenjohtaja 1908-1909.  Tuo komitea muotoili oppikoulun rakenteen. Hän toimi myös  Kasvatusopillisen yhdistyksen keskusosaston puheenjohtajana vuodet 1902-1927 sekä Suomalais-saksalaisen yhdistyksen puheenjohtajana vuodet 1918-1933.  Hän toimi myöskin joitakin vuosia Sällskapet för Psykisk Forskning -yhdistyksen varapuheenjohtajana sen perustamisvaiheessa.

Ruinin  kirjallisesta tuotanto  ei  ole kovin laaja, kun otetaan huomioon hänen pitkä uransa professorina. Häntä kiinnostivat ennen muuta  kasvatustieteen ja filosofian suurmiehet (mm. Comenius, Pestalozzi, Runeberg, Snellman, Kant, Goethe, Cygnaeukselle ja Topelius).

Vuonna 1905 Ruin julkaisi pienen mutta merkittävän kirjasen"Onnellisuus  ja kasvatus". Se oli omistettu yliopistollisten lomakurssien osallistujille. Tuossa teoksessa Ruin kirjoittaa, että siveellisen luonteen kehittäminen, jota on  usein pidetty sivistystyön varsinaisena päämääränä, on liian rajoittunut.  Avarammaksi päämääräksi hän asettaa ihmisen korkeimman hyvän: onnellisuuden.  Onnellisuus on sielun rikasta toimintaa, jossa ihmisen parhaat taipumukset pääsevät vaikuttamaan kaikessa täydellisyydessään. Tässä teoksessa Ruin ylistää kotikasvatusta ja toteaa, että kodin aate on jäänyt syrjälle. Kodin kasvatusoppi on ollut lamassa, ja se on jätetty melkein kokonaan vaille  tieteellistä valaisua. Ja kuitenkin lapsen onnellisuus syntyy juuri kodissa ja liittyy aikuisten onnellisuuteen. Ruin korostaa, että kunkin ikäkauden tulee saada säilyttää omalaatuisuutensa. Niinikään on tärkeää, että kasvavat ohjataan sellaiseen työhön, jota kohtaan he tuntevat harrastusta.

Lisäksi Ruin kirjoitti artikkeleita Kasvatusopilliseen Aikakauskirjaan.  Hän kykeni sytyttämään muitakin herbartilaisuuteen, ennen muuta Mikael Soinisen.  Koulukuntaa hänen oppilaansa eivät kuitenkaan muodostaneet. Mutta Ruin  ei ollut yksipuolisesti herbartilainen. Hän seurasi ajan kasvatustieteellisiä, saksalaisia ja englantilaisia virtauksia mm. työkasvatusta, omaksui ne ja välitti oivaltavasti suomalaisille kasvatustieteilijöille. Hän pohti luonnontieteiden opetusta. Hän esitteli F.W. Foesterin Saksassa suurta huomiota herättäneitä ajatuksia vapaaehtoisesta itsekurista siveellisen luonteen kasvatuksen keinona. Foesterin ajatuksissa korostui opettajan ja oppilaan luottavainen ja hienotunteinen suhde (vrt. Herbartin pedagoginen suhde).

Muualla Euroopassa 1900-luvun alussa innostusta herättäneeseen kokeilevaan lapsipsykologiaan Ruin ei syttynyt. Hän oli kiinnostuneempi filosofiasta, historiasta, politiikasta ja persoonallisuudesta. Ruin kuitenkin myötävaikutti siihen, että empiirisesti ja psykologisesti suuntautunut Albert Lilius sai ylimääräisen henkilökohtaisen professuurin  vuonna 1920 Mikael Soinisen henkilökohtaisen professuurin (1907-1917) jälkeen. Aloite myös Soinisen professuuriin oli  lähtöisin Ruinilta.

Käytännön kasvatuskysymykset  eivät  Ruinia juuri kiinnostanut. 

Waldemar Ruin pähkinänkuoressa

Waldemar Ruin oli suomalainen filosofi, kasvatustieteilijä, professori ja Helsingin yliopiston rehtori. 

Hän syntyi vuonna 1857 Suzdalissa Venäjällä. Isä oli Venäjän armeijan eversti.  Waldemarilla oli mainio kielipää. Hänen äidinkielensä oli saksa, ja lapsuusvuodet hän vietti venäjän kielen vaikutuspiirissä.  Seurustelukielenä kotona käytettiin ranskaa.  Suomen kielen hän oppi viettäessään kesiä perheen Merheen omistamassa Mommilan kartanossa. Ruotsin kielen hän oppi, kun häntä valmennettiin pyrkimään normaalikoulun oppilaaksi, kun perhe muutti Suomeen.

Poika  pääsi ylioppilaaksi  loistavin arvosanoin vuonna 1876 ja  siirtyi sitten opiskelemaan Helsingin yliopistoon filosofiaa opettajanaan T.H. Rein.   Valmistuttuaan filosofian kandidaatiksi vuonna 1881 Ruin teki opintomatkan Saksan yliopistoihin (erityisesti Leipzigiin) vuosina 1882–1884. Hän valmistui lisensiaatiksi ja tohtoriksi vuonna 1886 väitöskirjalla "Kunskap och ideal".  Vuonna 1887 hänet  nimitettiin filosofian dosentiksi.  Kun kasvatustieteen professuuri tuli hakuun, hän lähti uudelle opintomatkalle pätevöityäkseen virkaan. Herbartilaisuus oli juuri tuolloin löydetty Saksassa uudelleen. Valinta osui häneen vuonna 1888. Tässä tehtävässä hän oli myös  filosofian professorin viransijaisena vuodet 1899–1904.    

Ruinilla oli suuri  merkitys  yliopiston hallinnossa.  Hän  oli kasvatustieteellisen keskusosaston puheenjohtaja 25 vuotta (1902-1927).  Erityisesti hänet muistetaan toiminnastaan vararehtorina 1911-1915 sekä rehtorina 1915-1920  aikana, jolloin Suomi oli itsenäistymässä.  Ruin oli yliopiston sääntökomitean puheenjohtaja 1917-1920. Hän oli rehtorina, kun Keisarillisesta Aleksanterin yliopistosta tuli Helsingin yliopisto 18. 2.1919. Vuonna 1921 yliopisto antoi valaa hänestä pronssisen medaljongin.

Ruin oli valistusmiehiä ja kasvatusoptimisti. Ruinia  on kuvattu kauniisti kirjoittavaksi, kaunopuheiseksi hahmoksi; hän oli  arvostettu puhuja ja luennoitsija sekä kotimaassa ja ulkomailla. On sanottu,  että Ruin muotoili arkipäivän ikuiset totuudet kauniisti kehittämättä niistä kuitenkaan omaa filosofista kantaa. Ruin kuului Suomen  ruotsinkieliseen kulttuuripiiriin, muttei koskaan ollut kielikiihkoilija.

Waldemar Ruin oli naimisissa kaksi kertaa. Ruinilla oli kolme lasta ensimmäisestä avioliitostaan ja lisäksi ottotytär. Tunnetuin lapsista oli Åbo Akademin professori ja kirjailija Hans Waldemar Ruin (1891-1980).  

Ruin kuoli  vuonna 1938 Helsingissä 80-vuotiaana. 

LÄHTEITÄ JA LINKKEJÄ


Ei kommentteja: