Kirjoja

Kirjoja

sunnuntaina, heinäkuuta 08, 2012

Kesäretki kasvatustieteen historiaan. Osa1: Lars Stenbäck



Päivitetty 14.7.-12

KASVATUKSEN historian ystävanä  ja diletanttina lähdin tänä aamuna kesäretkelle suomalaisen kasvatustieteen historiaan. Reittini seuraa kronologisesti kasvatustieteen professorin tuolin haltijoita. En lupaa jatkaa retkeä nyt tuoleilla istuviin, koska heitä on arviolta jo satoja.

TÄMÄN sunnuntaiaamun  lenkin kuljin siis Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen kasvatustieteen professorin Lars Stenbäckin seurassa. Muutama ajatus ensin taustaksi.
Ei kasvatustiede tietenkään syntynyt vasta, kun se sai oman professuurinsa. Kasvatusta oli  toki tutkittu ja siitä kirjoitettu paljon aikaisemmin. Siitä oli myös luennoitu tilapäisluontoisesti. Mutta professuurin saaminen symbolisoi sitä, että uusi tieteenala tunnustetaan itsenäiseksi. Tämä ensimmäinen kasvatustieteen professuuri sijoitettiin  aluksi  maamme ainoan korkeakoulun, Keisarilliseen Aleksanterin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Tuossa vaiheessa kasvatustiedettä ei   hyväksytty sellaiseksi oppiaineeksi, jonka olisi voinut ottaa mukaan kandidaatin tutkintoon.  Kasvatustieteen tehtävänä oli lähinnä tukea opettajankoulutusta ja tutkia kasvatusta. Professorin tehtävänä oli "tarkata ja tutkia tuloksia niistä erilaisista opetusmetodeista, joita alkeisoppilaitoksissa käytännössä noudatettiin". Tämän mahdollisti se, että professori  oli ylioppilastutkintolautakunnan puheenjohtaja ja osallistui myös itse kuulusteluun.
Maailman ensimmäinen kasvatustieteen professorin virka  oli perustettu  Saksaan Hallen yliopistoon vuonna 1779. Suomen ensimmäinen professuuri perustettiin siis vuonna 1852 - 160 vuotta sitten. Keisari Nikolai I vahvisti yliopiston uudet säännöt tuolloin. Niiden  mukaan kasvatusopin- ja didaktiikan professorin tehtävänä oli kasvatus- ja opetusopin yleinen luennoiminen sekä opiskelijoiden ohjaaminen katekisaatioissa (nuorten valmistaminen ensimmäiselle ehtoolliselle)  ja muissa didaktisissa harjoituksissa.
PROFESSUURIN  täyttäminen  vei kolmatta vuotta. Kaksi pätevää hakijaa oli juuri kuollut. Niinpä virkaa hoiti aluksi tilapäisesti yliopiston käytännöllisen teologian professori F.L. Schauman. Virkaa haki kaksi: Lars Stenbäck ja J.O.I. Rancken.  Heistä vain Stenbäck ehti määräaikaan mennessä pätevöityä. Hänet valittiin vaikka J.V. Snellman ehti julkaista väitöskirjasta murska-arvioinnin ennen valintapäätöstä.

Lars Stenbäck- puolen vuoden tuolinhaltija
Kristillisen kasvatuksen puolustaja

"Se surkea taistelu, johon on  meidän 
päivinämme tuhlattu niin paljon mustetta 
ja niin paljon onttoja sanoja,  taistelu,
jonka tarkoituksena on, kuten sanotaan,
vapauttaa koulu kirkosta, voi merkitä
jotakin ainoastaan pakanalliselle mielelle."

KASVATUSTIETEEN historia yliopistossa  alkoi kurjasti. Körttipappi Lars Stenbäck nimitettiin Suomen ensimmäiseksi kasvatus- ja opetusopin professoriksi 31.5.1855.  Viranhaku oli  hänelle hänen omien sanojensa mukaan "tuskallinen erehdys". Stenbäck oli teologina varsin tiukka körtti.  Hänen hakemuksensa 1840-luvulla teologian dosentiksi oli hylätty poliittisista syistä professorikunnan vastustuksesta huolimatta.  Pietismiä pidettin  tuolloin separatistisena harhana, ja Stenbäckiä kiihkouskovaisena.

Eräänlaiseksi  hyvitykseksi eräät professoriystävät olivat kehottaneet  häntä hakemaan auki tullutta pedagogiikan professuuria. Stenbäck oli pohtinut kasvatusasioita jo aiemmin mm. kouluvirkojen hakua varten tehdyssä teoksessaan  "Positiones paedagogicae". Tuossa teoksessa hän otti kantaa kasvatukseen. Hän tunsi myötätuntoa humanistista koulukasvatuksesta kohtaan. Tärkeimpiä aineita olivat (uskonnon lisäksi) matematiikka, maailmanhistoria ja luonnontieto. Kielistä tärkeimpiä olivat latina ja kreikka.

Vuonna 1851 häneltä ilmestyi kirja "Thomas Arnold. Rektor i ugby England".  Tuossa kirjassa  hänen kristillis-humantistiseksi kuvatussa kasvatusajattelussa näkyy paljon piirteitä englantilaisesta gentleman-ideasta. Hän kannatti humanistista koulua, kunhan itse opetus annettaisiin kristillisessä hengessä. Opettajan persoonallisuus oli tärkeä. Kirjaa on luonnehdittu lähinnä mukaelmaksi saksalaisesta Arnoldin elämänkerrasta.

Stenbäck taipui hakemaan virkaa,  vaikka halusi mieluummin olla kirkkoherra. Hän oli itseasiassa hakenut kirkkoherran paikkaan Isostakyröstä jo ennen professuurin hakua. Hän jätti professorin tehtävän heti tultuaan valituksi  joulukuussa 1855 tuohon tehtävään. Näin hänen kautensa kesti vain yhden syksyn- Paavo Päivänsalon mukaan konkreetisti pesti kesti vain kuusi viikkoa.

ENSIMMÄINEN professuuri oli sijoitettu teologiseen tiedekuntaan vastoin konsistorin kantaa. Elettiin aikakautta, jolloin kristinuskolla ja kirkolla oli ylivalta kasvatuksessa ja kouluissa. Aivan yleisesti ajateltiin, että kaiken kasvatuksen tuli nojata kristinuskoon. Myös ensimmäinen tuolinhaltija oli kiinnostunut vain ja ainoastaan kristillisestä kasvatuksesta. Hänen vastaväittäjänsä, koulukaveri F.L. Schauman kehui väitöskirjaa, ja Stenbäck valittiin.  Virkaa haki myös J.O.I. Rancken, joka oli Stenbäckin koulun saksan kielen opettaja. Hän ei kuitenkaan jättänyt ns. respiittiaikana professorilta vaadittua erllistä väitöskirjaa.

Pikaiseen professorin virasta luopumiseen vaikuttivat monet  syyt, mm. lehdistössä käyty hyvin kriittinen keskustelu hänen virkaa varten laatimastaan  väitöskirjasta "Om paedagogien och dess närvarande utveckling" (1855).   Se oli hänen pääteoksensa. 64-sivun mittaisessa professorinväitöskirjassaan Stenbäck jäsenteli  kristillisen opetuksen periaatteita. Kasvatus on ennen muuta kasvatusta jumalan valtakuntaan, ja kasvattajan täytyy toimia kirkon hengessä. Kasvatus voi onnistua vain kasteeseen perustuen. Ihmiseen on jäänyt syntiinlankeemuksessa  turmeltumaton osa omaatuntoa, jonka varaan kasvatustoiminta on rakennettava. Kaste on Jumalan armotoimi, joka siirtää siirtää ihmisen luonnolliselta perustukseltaan armon suojaan ja näkymättömällä voimallaan hedelmöittää ja määrää koko hänen tulevaisuuttanasa.   Senbäck  kritisoi siis hegeliläistä intellektualistista opetusta. Kirjassa esitettiin vahva vastalause "sitä kasvatuksen alalla kieroon mennyttä suuntausta vastaan, joka melkein yksinomaan pyrkii älyn kehittämiseen syrjäyttäen siveellisen luonteenkasvatuksen." Hänen mukaansa luonne kasvaa omantunnon pohjalta, ja se on enemmän kuin tiedon, tunteen ja tahdon summa. Intellektuaalinen elämä kuuluu vain sielun pintakerroksiin. Tämähän kimpaannutti mm. J.V. Snellmanin. 


J.V. Snellman julkaisi jo ennen lopullista valintaa oman arvionsa väitöskirjasta Litteraturbladet-lehdessä.  Hän ei pitänyt väitöskirjaa lainkaan tieteellisenä, ja syytti sitä pinnalliseksi,  jopa gnostilaiseksi ja  plagiaatiksi Raumerin tunnetusta saksankielisestä kasvatusopin historian teoksesta. Stenbäckin edustama kristillinen kasvatus ei ollut Snellmanista tieteellistä. 

Jälkikäteen on arvioitu, ettei Stenbäckin väitöskirjalla juuri ollut tieteellistä merkitystä. Kasvatustiede ei tainnut ollut Stenbäckin "juttu"; hän näki sen vain eräänlaisena teologian käytännöllisena sovelluksena.   Hänellä  ei sittenkään tainnut ollut pätevyyttä kasvatustieteen opettamiseen akateemisella tasolla. Työ osoittautui  nopeasti myös  liian raskaaksi hänen terveydelleen.

Lars Stenbäck pähkinänkuoressa.

Lars (Lauri) Jakob Stenbäck (1811-1870) oli  pappi, Vaasan yläalkeiskoulun rehtori,  Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäisenä kasvatusopin professori, Isonkyrön kirkkoherra ja virsirunoilija.

Stenbäck syntyi vuonna 1811 Kuortaneella vanhaan pohjalaiseen pappissukuun. Isä oli rovasti. Aluksi pojalla oli kotiopettaja, ja vuonna 1820 Lars aloitti opiskelun Turun Katedraalikoulussa. Ylioppilaaksi hän tuli vuonna 1827.  Opinnot jatkuivat Helsingissä ja Uppsalassa. Filosfian kandidatiksi hän tuli 26-vuotiaana vuonna 1837. Valmistui viivästyi, koska nuori mies oli hyvin innostunut  runoista. Häntä pidettiin lahjakkaana runoilijana- jopa Runebergin veroisena. Hän ajautui myös ylioppilastoiminnassa poliittisiin selkkauksiiin, joiden vuoksi hänet erotettin vuonna 1834 yliopistosta puoleksi vuodeksi. 26-vuotiaana hän koki voimakkaan uskonnollisen herätyksen,  ja päätti jatkaa opintoa teologiassa.  Papiksi hänet vihittiin vuonna 1842.  Voimas uskoo sai hän  hylkäämään itselleen rakkaan maallisen runouden syntinä.  Hänen mielestään taide erottaa sielun Jumalasta.  Tästä aiheesta hän kiisteli mm. J.L. Runebergin kanssa. Hän joutui nyt uskonkiihkonsa vuoksi vaikeuksiin yliopistossa ja päätti hakea vuonna 1846 Vaasan ylä-alkeiskoulun rehtorin virkaa, ja tuli valituksi.

Myöhemmällä iällään Stenbäck otti etäisyyttä herännäisyyteen. Myös hänen kantansa taiteeseen lientyi;  Hänen pappilassaan jopa musisoitiin,  ja nuoriso sai jopa pyörähdellä piirissä.

Stenbäckin  terveys oli heikko. Hänen toinen keuhkonsa oli täysin vaurioitunut, ja hän joutui vuosikausia oleskelemaan syksystä kevääseen sisätiloissa. Viimeisinä elinviikkoinaan Stenbäck oli  ajoittain sokea. Hän kuoli Isonkyrön pappilassa keväällä 1870.

Stenbäckin elämään kuului monia takaiskuja ja epäonnistumisia.  Toki hänellä oli  paljon ansioita. Hän viihtyi hyvin seurakuntatyössä. Muiden samanhenkisten Pohjanmaan pappien kanssa  hän jäi historiaan kansakoulun vastustajana. Niiden sijasta hän  innosti seurakuntalaisia perustamaan kyläkouluja Hänen aloitteestaan perustettiin Isonkyrön ensimmäinen lainakirjasto.

Perhe-elämästä tiedetään, että hänellä oli vaimo ja kaksi kasvattilasta. Pappilassa asui myös hänen siskonsa perhe.

LÄHTEITÄ
Lähettänyt klo
Tunnisteet: , ,

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)