Kirjoja

Kirjoja

lauantaina, marraskuuta 20, 2010

Wilhelm Sjöstrand ja kehityspsykologiset näkemykset pedagogiikassa

JATKAN tässä lastussa Wilhelm Sjöstandin mainion teoksen "Pedagogiska grundproblem i historisk belysning" ideoiden pohdiskelua. Ruodin lukua 9, jonka otsikko kuuluu suomeksi suurin piirtein "Kehityspsykologisia lähtökohtia, yksilölliset erot, opetussuunnitelma, luokkajako, eriyttäminen ja yksilöllistäminen".

TEOS pakottaa  huomaamaan, kuinka typerästi sitä usein ajattelee, että me tämän hetken ihmiset olemme esim. tietoinemme pedagogiikasta ylivertaisia menneisiin polviin verrattuna. Höpsis. Näyttää siltä, että  ongelmalle eivät ole uusia, eivätkä edes ratkaisumme.

Esimerkiksi väite, että ennen Rousseauta  lasta olisi pidetty vain pienikokoisena aikuisena ja että vasta Emile-teoksen jälkeen olisi ymmärretty lapsuuden omaleimaisuus, ei ole totta. Jos näin olisi ollut,  kaikki pedagogiset ongelmat olisi Emileen asti analysoitu vääristä lähtökohdista käsin. Sjöstrand esittelee pitkän listan filosofeja, lääkäreitä ja pedagogeja, joilla on ollut omana aikanaan relevantti  näkemys lapsuuden omaleimaisuudesta. Yksi näistä näkemyksistä oli temperamenttioppi.

Temperamenttioppi

Vuosisatojen ajan luotettiin ns. temperamenttioppiin, jonka juuret ulottuvat Antiikin Kreikkaan. Opin perusidea oli usko siihen, että ihmisessä on neljää eri nestettä: musta sappea (khole), limaa (flegma), keltaista sappea (khole) ja verta (sanquis). Nämä neljä nestettä  olivat erilaisia yhdistelmiä ilmaa, maata, vettä ja tulta.  Ihmiset jaettiin neljään tyyppiin sen mukaan, mikä neste heitä hallitsee.  Tämä ihmistyyppi selitti paitsi hallitsevan tunteet myös älykkyyden.  Melankolikko on synkkä ja pohdiskeleva. Flegmaatikko rauhallinen, mukavuudenhaluinen ja hidas (oppimaankin). Koleerikko on  kuohahteleva, rohkea ja kiihkeä, järkevä. Sangviinikko vilkas ja iloinen.

Temperamenttiopin  ulottui myös ikäkausiin. Sen mukaan lapsuutta hallitsee veri (iloisuus- ja hyvä muisti). Nuoruudessa kuohutaan, mutta myös ymmärrys kasvaa. Miehuusvuosia kuvaa nopea-älyisyys ja vanhuutta  hitaus, myös muistissa  ja ymmärryksessä.

Temperamenttioppi oli siis oman aikansa kehityspsykologia ja diggerentiaalipsykologia. Siitä luovuttiin 1700-luvulla,  kun sen perusoletukset  anatomiasta ja fysiologiasta osoittautuivat kestämättömiksi. Steiner-pedagogiikassa oppi muuten  elää yhä.

Muita kehityspsykologisia näkemyksiä

Sjöstrandin mukaan kehityspsykologisia näkemyksiä siitä,  että ihminen muuttuu iän myötä,  on esitetty antiikista alkaen. 1700- ja 1800-luvuilla oli muotia uskoa, että yksilön kehitys noudattaa ihmiskunnan kehitystä, ja se tuli ottaa opetuksessa huomioon. Ihmisen kehitys on osattu kauan jakaa erilaisiin jaksoihin, ja opetusta ja kasvatusta on esitetty mukautettavaksi niihin.

Jo varhain opittiin ajattelemaan, että opetettavat asiat pitää käsitellä ikään sopivalla tavalla, esim. niin, että  ulkoaopettelua kannattaa käyttää, kun muisti on parhaimmillaan. Ja että ymmärrystä vaativat asiat opetetaan vasta, kun lapsella on edellytykset ne  ymmärtää.

Comeniukselta luenma löytyy yksi ensimmäisistä ja parhaista opetussuunnitelmateorioista. Sen mukaan lapsen koulutus jaettiin neljään eri vaiheeseen:
1. äidinkouluun,
2. kuusiluokkaseen kansakouluun, jossa joka luokalla on oma   oppikirja "kaikesta",
3. latinakouluun, jossa  on  kuusi luokkaa, kullakin oma johtava oppiaine (1. latinaa 2. fysiikkaa 3. matematiikkaa 4. etiikkaa 5. dialektiikkaa ja 6. retoriikkaa) ja
4. yliopistoon.

Tämäntyyppisissä teorioissa opetus järjestettiin siis psykologisin ei loogisin perustein.

Yksilölliset erot

Sen rinnalla, että lapset olivat erilaisia kuin aikuiset, huomattiin jo kauan sitten, että lapset ovat myös keskenään erilaisia temperamentiltaan, mutta myös muutoin. Platonin mukaan ihmissielussa oli kolme osaa. Eri ihmisiä hallitsee eri sielunosa, ja valtio ja koulutus tuli järjestää sen mukaan eriytettynä. 
  • järki (filosofit, näille koulutus)
  • into (sotilaat, 18-vuotiaana alkaa oma sotilaskoulutus)
  • himo (käsityöläiset jne. ammattikoulutus riittää)
Quintilianus kiinnittää huomiota siihen, että lapset eroavat oppimiskykynsä suhteen toisistaan. Comeniusta  ohjasi periaate: oikea mies oikealle paikalle. Kaikille tulee antaa yhteistä koulutusta, mutta sen jälkeen latinakouluun ja yliopistoon valitaan sinne sopivimmat (lahjakkammat ja sopivimmat).  Muut karsitaan. 

1500-ja 1600-luvuilla mm. Ruotsissa  kiinnitettiin huomiota siihen, että maassa on enemmän lahjakkaita nuoria,  kuin mitä kouluihin voidaan ottaa. Kouluihin alkoi olla tosi tunku. Pyrkijöitä oli karsittava. Vuoden 1649 koulujärjestyksen mukaan rehtorin oli tutkittava, oliko pyrkijä tarpeeksi lahjakas.  Kouluun otettiin ne, jotka sinne sopivat. Ideana oli ensin etsiä kouluun sopivat ja sitten poimia karsittaviksi joukosta ne, joka eivät sinne sittenkään sopineet.  Tuohon aikaan ei  vielä ajalteltu, että opetusta tulisi eriyttää lasten mukaan.  

1700-luvulla nousee sitten esiin ajatus kaikkien oikeudesta päästä kouluun ja aletaan ajatella, että  kaikissa säädyissä on ihmisiä, jotka sopivat henkiseen työhön ja siten koulutettaviksi.

Koulun luokkajako ja yksilölliset erot

Uudella ajalla oli ajateltiin siis asiantuntijapiireissä yleisesti, että lapsuus on omanlaisensa vaihe ja että  lapset ovat keskenään  erilaisia (myös sen suhteen, kuinka kehitys heissä kehittyy). Tähän liittyvät  pohditnnat,  millaisissa ryhmissä koululaisia tulisi opettaa.

Keskiajan kouluissa oppilaat oli jaettu ryhmiin lähinnä edistyksen mukaan niin että aloittelijoilla oli oma opettaja. Mitään tarkkaa luokkajakoa ei ollut. Mainitussa vuoden 1649 koulujärjestyksessä kiinnitetiin huomiota oppilaiden lahjakkuuseroihin ja sinne kirjattiin  mahdollisuus edetä nopeammin ylemmälle luokalle.

Selkeästi systemaattinen ratkaisu keksittiin Francken koulussa Hallessa: oppiaineiden samanaikaisopetusjärjestelmä. Sama ainetta opetettiin  eri luokka-asteilla yhtä aikaa. Oppilas saattoi nyt  olla eri oppiaineissa eri luokka-asteella ja opiskella omaan tahtiin. 1970-luvun tasokurssien ja  1990-luvun lopun VSOP:n juuret ovat siis jo tuolla!

Herbartilaisessa koulussa päädyttiin 1800-luvulla toisenlaiseen ratkaisuun: luokallejääneet siirrettiin erityisiin harjoitusluokkiin, josta he palasivat, kun ovat oppineet sen, mitä eivät osanneet. Heh! Tämähän on Auroran  Sinikarhu-mallimme alkuaihio.

1800-luvun lopulta alkaen psykologia  muuttui empiiriseksi, ja sen piirissä kehitettiin modernia psykometriikkaa mm.  lahjakkuus- ja älykkyystestejä. Vaatimukset yksilöllisten kehityserojen huomioonottamisesta   voimistuivat entisestään.

Opetuksen yksilöllistämisen keinovalikko alkoi todenteolla monipuolista 1900-luvulla, kun koulutuksen karsimisen rinnalla/sijasta aletaan suosia  luokan sisäistä eriyttämistä esimerkiksi ohjelmoidun opetuksen avulla.

Sjöstrandin kirja päättyy 1960-luvulle. Sen jälkeen vaatimus yksilöllisistä ratkaisuista on voimistunut  entisestään.

Ei kommentteja: