Kirjoja

Kirjoja

lauantaina, kesäkuuta 06, 2009

Kasvatustieteen perusteet


KUVA: Heinonen, V. (1989). Kasvatustieteen perusteet. Jyväskylä: Gummerus oy.
NOPEASTI ihminen unohtuu? Kun googlettaa "Veikko Heinonen", saa 3190 osumaa. Mutta pääosa viittaa ihan toisiin Veikkoihin kuin jyväskyläläiseen kasvatustieteen professori Veikko Heinoseen. Jos lisää hakuehtoihin professorin, saa enää 136 osumaa. Niistä vain muutamalla on informatioarvoa.

Omana opiskeluaikanani tentin ainakin Heinosen ja Viljasen "Evaluaatio"-kirjan, mutta muutoin en Heinosen tuotantoon ymmärtänyt ihastua. Nyt lainasin hänen klassikkonsa "Kasvatustieteen perusteet" vuodelta 1989, ja tykkäsin kovasti. Tämänikäinen saa jo lukea kirjoja valikoiden, ja imin kuin sieni Heinosen väljää, mutta osuvasti jaksottavaa kuvausta kasvatuksen, kasvatusoppien ja kasvatustieteen kehityksestä. Tuli lähetyskäskynomainen halua jakaa tämä muille.

KASVATUSTIEDE
Heinonen kannatti autonomista, empiiristä kasvatustiedettä. Autonominen tarkoittaa, ettei teide ole vain toisten tieteiden sovellutusta kasvatukseen. Empiirinen taas, että faktat ja arvot pidetään erillään toisistaan.

Kasvatustieteen tulee tunnustaa normatiivisen kasvatusopin arvo , mutta ei sekoittua siihen. Kasvatustiede ei pyri ensisijaisesti tarjoamaan tietoa käytännön kasvatustyöhön. Se ei pyri suoraan vaikuttamaan kasvatukseen eikä muuttamaan kasvatustodellisuutta. Se tehtävä kuuluu pedagogiikalle, käytännön kasvatusopille. Kasvatustiede on kasvatustodellisuuden tutkimista sellaisena kuin se on.

Kasvatustiede on Heinosen mukaan soveltava tiede: tutkimuksessa siis sovelletaan aputieteiden (mm. filosofia, antropologia, historia, psykologia, sosiologia, lääketiede, sosiaalipolitiikka, taloustiede, hallintotieteet, oikeustiede...) tarjoamaa tietoa kasvatusilmiöitä koskevaan tiedonhankintaan. Siis tiedonhankintaan.

Kasvatustiede on rakenteellisesti kaikkein moniaineksisimpia tieteitä. Heinonen oli 20 vuotta sitten huolissaan kasvatustieteen sirpaloitumisesta. Tuolloin erilaisia kasvatustieteitä oli jo kymmeniä. Toki tieteen luonnolliseen kehitykseen kuuluu jatkuva erikoistuminen. Kasvatustieteessä se näkyy kasvatustieteen osa-alueissa, ns. osatieteissä. Kasvatustieteen ydinalueita ovat Heinosen mukaan systemaattinen eli yleinen kasvatustiede ja yleinen didaktiikkaa. Muita osatieteitä ovat mm. ainedidaktiikat, erityispedagogiikka, kasvatuksen futurologia, kasvatuksen historia, kasvatuksen taloustiede, kasvatusantropologa, kasvatusfilosofia, kasvatuspsykologia, kasvatussosiologia, koulupedagogiikka ja vertaileva kasvatustiede.

Näillä eri osa-alueilla koottua tieteellista tietoa voidaan soveltaa käytäntöön. Kasvatustieteen sovellusalueina kasvatustyössä Heinonen piti kasvatusoppeja, opetus- ja kasvatustyötä sekä eri aineiden opettamista.

Hän kirjoitti myös hajottavista voimista. jotka yrittävät tunkea tieteeseen politiikkaa ja maailmankatsomuksellisia asioita. Heinonen halusi kasvatustieteen keskittyvän loogiseen ja empiiriseen asiajoukkoon.

Kasvatustieteen tutkimuskohde

Heinosen mukaan kasvatustieteen tutkimuskohteena on kasvatustodellisuus. Kasvatustodellisuus tarkoittaa kaikkia kasvatusta koskevia ilmiöitä. Nämä ilmiöt hän jäsentää olioiksi (ihmiset, esineet, symbolit) ja tapahtumiksi (kasvatustyö, kasvatustoiminta, kasvatusteot, menetelmät, vaikutukset). Kasvatustodellisuudessa voidaan erottaa aikaisempi, nykyinen ja tuleva kasvatustodellisuus. Kasvatustapahtuman muodostavat kasvatustodellisuuden oliot ja tapahtumat. Oliot ja tapahtumat toimivat kasvatustapahtumassa monitahoisessa vuorovaikutuksessa.

Tässä kasvatustodellisuudessa kasvatustiede keskittyy ihmisten kasvatukseen ja erityisesti ihmisten tahalliseeen kasvatukseen. Kasvatustiede tutkii paitsi todellisuutta myös kasvatusta koskevia ajatuksia (ajatukset eivät kai ole empiiristä todellisuutta). Konkreetisti kasvatustodellisuuteen kuuluvat mm. kasvatus, itsekasvatus, koulutus ja opetus ja monenlainen vapaa kansansivisytyö, omaehtoinen kulttuuritoiminta, järjestötyö ja harrastusryhmät, jos niitä ehdään kasvattavassa tarkoituksessa.

Kasvatuksen määrittelyä ja rajausta

Kasvatuksen Heinonen määrittelee seuraavasti: kaikki tavoitteellinen vaikuttaminen (jo yrittäminen) kasvattavassa tarkoituksessa (vielä kasvavaan ihmiseen) on kasvatusta.

Tavoitteellisuudessa viitataan intentionaalisuuteen. Heinonen(kin) tekee jaon tahalliseen ja tahattomaan kasvatukseen. Hieman jäin pohtimaan hänen vaatimustaan (eräässä kohtaa kirjaa), että kasvatuksen tulee olla tietoista toimintaa sekä kasvattajan että kasvatetravan taholta.

Kasvattava tarkoitus tarkoittaa toimintoja, joilla ihmiset yrittävät parantaa jossakin suhteessa pysyvästi toisten ihmisten psyykkisiä taipumuksia tai säilyttää niiden arvokkaiksi koettua komponentteja tai poistaa huonoiksi arvoitujen taipumusten esiintymisen. Tavallisesi keskitytään käyttäytymisenä näkyviin taipumuksiin.

Vaikuttaminen on sitä, että kasvattaja herättää, säilyttää, vahvistaa, heikentää, sammuttaa tai poistaa joitain taipumuksia. Konkreetisti kasvattaja eristää, estää, hoitaa, huomauttaa, innosyaa, johtaa, kehuu, kiitää, moittii, neuvoo, näyttää, ohjaa, ojentaa, opastaa , palkitsee, perehdyttää, rangaisee, suostuttelee, syyttää, taivuteee, toteuttaa, uhkaa, yllyttää...

Vaikuttaminen kasvatuksessa perustuu oppimiseen (joka aiheuttaa kasvun, muutoksen) Oppiminen voi olla ehdollistamista, yrittämällä ja erehtymällä oppmista, mallista ppimista, harjaantumista tai oivalluksenomaista.

Yleisesti kasvatusta tapahtuu toisen henkilön vaikuttaessa kasvatustapahtuman jäsenenä toiseen ihmiseen. Kasvatus ei kuitenkaan ole vain kahden henkilön ainutkertaisia persoonallisia kohtaamisia. Se on myös laajemmin sosiaalista vuorovaikutusta ja toimintaa.

Kasvatus on aina yritys; yrittäminen on kasvatusta, vaikka toiminta epäonnistuisikin tavoitteen jäädessä saavuttamatta.
Kasvattaja yrittää vaikuttaa suoraan toiseen välittömästi (vuorovaikutus) tai välillisesti luomalla mahdollisuuksia ja edellytyksiä kasvulle ympäristöä muovailemalla. Heinonen kirjoittaa aktiivisesta vuorovaikutuksesta psyykkisin keinoin ja epäsuorasta kasvatuksesta ympäristön ja kasvatustilanteiden järjestelyin

Kun kasvatus yleisesti tapahtuu niin, että toinen henkilö vaikuttaa toiseen kasvattavassa tarkoituksessa kasvatustapahtuman jäsenenä toiseen ihmiseen, niin itsekasvatuksessa kasvattaja ja kasvatettava ovat yksi ja sama henkilö. Heinonen ei Brezinkaan vedoten pidä itsekasvatusta kasvatuksena vaan erityisenä oppimisen lajnai, itseoppimisena, itseopiskeluna.
KASVATUKSEN HISTORIA
Heinonen kuvaa mainiosti käytännön kasvatuksen kehittymistä. Ihmiskunnan alkuhämärissä kasvatus oli visuaalista. Se on ollut luonteeltaan näyttämällä kasvattamista ja perustunut jäljittelyyn perustuvaa. Ihminen on oppinut yrityksen ja erehdyksen menetelmällä ja mallista kehittämään välineitä suojan rakentamiseen, vaatetuksen varustamista, riistan pyytämistä, ruuan valmistusta, ruokailua, aseiden tekoa, taistelumenetelmiä ja jokapäiväistä elämää varten perheyhteisöissä. Palaute saatiin signaaleilla, karjahduksilla ja mielihyvän ääntelyillä.

Puhuva ihminen

Kun ihminen oppi puhumaan, kasvatuksen auditiivisuus vahvistui ääntelyistä ja murahteluista siirryttiin suullisiin ohjeisiin. Kieli oli erinomainen väline ohjeiden antamiseen, mitätöintiin, neuvomiseen, merkkien tulkintaan, reaktioiden ohjaamiseen, korjaamiseen ja vahvistamiseen.

Vielä elävien luonnonkansojen kasvatustoiminnasta on tehty päätelmiä esihistoriallisesta kasvatuksesta. Tutkimus osoittaa kasvatuksen tapahtuneen tuolloin jokapäiväisen elämän yhteydessä perheen ja heimon piirissä. Lapset osallistuvat samoihin töihin, seurasivat uskonnollisia menoja, oppivat jäljitellen jne.

Useilla luonnonkansoilla kasvatuksessa ei esiinny lainkaan rangaistuksia, vaan sen sijaan lempeyttä ja hemmottelua. Lasta estetään ystävälllisesti ja lujasti vahingoittamasta itseään. Lapsilla on oikeuksia, velvollisuuksia ja vastuuta pienestä pitäen. Lapset siirtyvät aikuisten elämään yleensä tiettyjen kuntokokeiden jälkeen järjestettävien juhlamenojen kautta, jolloin ajatellaan ihmisen salaperäisesti muuttuvan äkillisesti toisenlaiseksi. Tyttöjä ja poikia kasvatetaan eri tavalla niissä tehtävissä, joissa esiintyy sukupuolten välistä työnjakoa.

Tällainen kasvatus näytti myös tuottavan tulosta. Lapset kehittyivät sopusointuisesti. He sopeutuivat hyvin. Yksilölliset poikkeavuudet olivat harvinaisia, yhteisiin tapoihn ja elämänmuotoon sitouduttiinvarauksetta. Kaikilla näytti olevan samanalainen ajatusmaailma. Arvot, normit ja asenteet olivat yhteisiä.

Alkoi muodostua kasvatustraditiota, joka puettiin iskevien ohjeiden muotoon, kasvatuskäskyiksi ja - kielloiksi, sananlaskuiksi, kasvatustarinoiksi saduiksi, opettaviksi eläintarinoiksi, kasvattaviksi jumaltaruiksi, mytologian magian ja uskonnon sisältämiksi kasvatusohjeiksi ja -dogmeiksi, lakien sisältämiksi elämisen säännöiksi, normeiksi ja ohjeiksi yhteiskunan ja hallitsijan kunnioittamisesa, palvonnasta ja palvelemisesta... Kaikki tämä kasvatusinformaatio sisälsi eri tasoisia aineksia: tavoitteita, sisältöjä, menetelmiä ja evaluaatiota. Kasvatus sai kantavuutta sukupolvesta toiseen ja maantieteellisesti alueelta toiseen.

Monilla kansoilla kielellinen kasvatusohjeisto oli hyvin monipuolinen ja rikassisältöinen. Esim. Suomen kansan sananlaskut sisältävät paljon syvää viisautta kasvatuksesta. Niihin, satuihin, kertomuksiin, tarinoihin ja arvoituksiin on vuosituhansien kokemus sisällyttänyt olennaisinta.

Kirjoittava anonyymi ihminen


Merkittävä murros kasvatuksessa oli kirjoitustaidon keksiminen. Nyt kasvatusohjeet voitiin kirjaata ylös. Temppelien yhtydessä toimivissa kouluissa harjoitettiin opetusta, jossa pyrittiin vaikuttamaan toisella tavalla kuin käsityöläisen pajassa. Ensimmäiset kirjoitusmerkein tallennetut opetustarkoitukseen valmistetut muistiinpanot ovat peräisin n 2500 eKr. Sumerissa, Eufrat- ja Tigrisvirtojen suistoissa keksitty kirjoitustaito mahdollisti opetusohjeiden säilyttämisen.

Ensimmäiset kirjoitetut kasvatukseen liittyvät ohjeet olivat ilmeisesti savitauluihin tallennettuja työohjeita. Tällaiset valmistusohjeet ovat alkeellisin muoto epäsystemaattista didaktiikkaa.

Kirjoitustaidon hallitsevista muodostui oppineiden luokka, jonka piirissä kehitettiin opetusviestinnän taitoja. Oppineet saattoivat myös salailla oppeja.

Kasvatuksen uranuurtajat

Jossain vaiheessa epäsysteemaattisten opetusoppien sisältämiä taitoja viestitettiin yleisemmin. Mm. Antiikin Kreikassa. Sokrates, Platon ja Aristoteles antoivat kasvatusohjeita. Kirjoitustaidon keksiminen mahdollisti dokumentit, joista voidaan seurata nimeltä tunnettujen kasvatuksen uranuurtajien kasvatusta koskevia ajatuksia. Kasvatusta tarkoittavia teoksia oli myös antiikin runoilijoilla ja näytelmäkirjailijoilla

Alkoi pitkä prosessi, jossa hajanaisista kasvatusta koskevista suullisista ja kirjallisista ohjeista syntyi yhä systemaattisempia opetusohjeita, opetusoppeja ja kasvatusohjeistoja, systemaattisia oppirakennelmia, joita lopuksi seurasivat varsinaiset systemaattiset kasvatus-ja opetusopit.

KUVA: Tärkeä uranuurtaja oli Quintilianus. Hänen teostaan ”Institutio Oratorio” pidetään ensimmäisenä systematisoituna esityksenä kasvatuksesta.  

Vuonna 1120 ilmestyi Hughin ”Didascalocon”, joka oli yritys esittää systemaattinen kasvatuksen teoria . Hugh otti kantaa siihen, mitkä aineet ovat tärkeitä, mitkä menetelmät tehokkaita, ja mikä on koulun päätehtävää (tieto ja moraali)

incentius Beauvais´lainen ( kuoli 1264) kokosi teokseensa ”Kuninkaallisten lasten kasvatuksestsa” kristillisten kirjailijoiden kasvatuskäsityksiä tavoitteita ja menetelmiä.

Kirjapainotaito levittää kasvatusoppeja

Kirjapainotaidon keksimisen jälkeen kasvatusoppeja ja muitakin kasvatusopillisia kirjoituksia tuotettiin suuret määrät opettajankoulutuksen käyttöön. Ne toimivat ohjekirjoina, taito-oppeina mm. kotiopettajina toimiville hovimestareille.

Kasvatuksen historian uranuurtajien joukko tiheni 1600-luvulta lähtien. Monet kuuluisat filosofit (mm. John Locke, Francis Bacon, Rene Descartes...) esitivät kasvatuksen perusteita koskevia ajatuksia. Kirjailijat ja yleisnerot osallistuivat kasvatusalan teoretisointiin ( mm. J.W. Goethe). Romantiikan johtava hahmo oli Jean Jacques Rousseau. Hänen tapaansa kasvatusta koskevia ajatuksiaan esitteli romaanien muodossa myös J.H. Pesatlozzi. Ensimmäisiä tosin hämäriä kasvatusteorioita esitti F. Fröbel.

Kasvatuksen kehityksen ajovoimat?

Miksi ja miten kasvatus sitten kehittyy? Heinosen mukaan erilaiset arvosuuntaukset esiintyvät ihmiskunnan kehityskulussa uusin virtauksin. jota vaikuttava aikanaan myös kasvatukseen, etenkin kasvatuspäämääriin ja tavoitteisiin. Tästä seuraa murroskausi myös pedagogisessa ajattelussa, mikä antaa yllykkeen uusien pedagogisten aatteiden kehittymiseen.

Kasvatuksen historia osoittaa Heinosen mukaan, että kasvatuksen arvoissa ja yleisissä tavoitteissa (sekä erikseen spesifimmisissä tavoitteissa) tapahtuu jatkuvaa uudistumista. Sääntönä voidaan pitää, että pedagogiikan uranuurtajat ja kasvatusteorioita esitelleet filosofit ja pedagogiset virtaukset ovat tuoneet muutamia 2-5 erityisiä ja uusia tavoitteita jokaisen uuden ajan vuosisadan kuluessa eurooppalaiseen kasvatukseen. Samaan aikaan ovat myös koulukasvatuksen oppiaineet muuttuneet.

KASVATUSTIETEEN (ESI-)HISTORIA
Kasvatustieteen historian voi Heinosta soveltaen jakaa (1) käytännöllisen pedagogiikan (2) teoreettisen pedagogiikan ja (3) varsinaisen kasvatustieteen kausiin. Tarkastelen tässä kahta ensimmäistä kautta

Käsite kasvatustiede on vakiintunut vasta 1960-luvulla. Aikaisemmin tätä akateemista oppiaineita kutsuttiin kasvatus- ja opetusopiksi. Heinosen mukaan kasvatustieteen edeltäjiä ovat olleet käytännöllinen ja teoreettinen pedagogiikka. Ne ovat antaneet kasvatustieteelle mahtavan perinnön, mutta kasvatustieteen tulisi kehittyä eroon niistä.

Näiden kahden pedagogiikan eli kasvatusoppien kaudet (jota kestivät vuostuhansia) ovat jättäneet kasvatustieteelle perinnöksi suunnattoman tutkimuskohteen: historiaallisen kasvatustodellisuuden. Käytännön kasvatusopin ja teoreettisen peagogiikan perusta vuorostaan on erilaisissa suullisissa ja kirjallisissa kasvatus- ja opetusohjeissa.

Käytännön pedagogiikka eli kasvatusoppi

”Paideia” tarkoitti käytännön opetus- ja kasvatustoiminaa. Paidagogos oli orja. Pedagogiikka on siis aluneperin käytännön kasvatustaitoa.

Pedagogiikka kuvaa kasvatusta sellaisena kuin se on ideaalisesti. Pedagogiikassa tiedetään, millainen on hyvä ihminen, millaista on hyvä elämä ja miten kasvatus nämä elämänkatsomukselliset tavoitteet parhaiten toteuttaa. Niiden tehtävänä on parantaa kasvatus, saattaa se mahdollisimman korkealle tasolle sekä toteuttaa ihmisihanne ja jaloimmat elämänkatsomukset Kasvatus- ja opetusopeilla ohjataan käytännön kasvatustoimintaa. Ne edustavat kasvatuksen taito-oppia, ja ne on laadittukin kasvatustyön apuneuvoiksi.

Kasvatuksesta on lausuttu mielipiteitä niin kauan kuin kasvatusta on harjoitettu. Ensimmäiset kasvatusopit liittyvät opettajan ammatin syntyyn. Opettajat alkoivat kerätä kokemuksia, jotka saatiin käytännön kasvatuksessa pyrittöessä saavuttamaan tavoitteita: kuinka eri menetelmillä onnistuttin kasvattamaan. Näin tehtiin koska kasvattajalta vaadittiin kasvaustaitoa, ja kokemus osoitti, että sitä voidaan opettaa.

Kasvatusopit sisälsivät normeja, sääntöjä, suosituksia ja määräyksiä kasvatustyötä varten. Niitä syntyi käytännön kasvatustyössä kohdatuista ongelmista. Siksi kasvatusoppi on normeja antavaa, normatiivista.

Kasvatusopit ovat kehittyneet historian aikana näyttämällä tapahtuneesta kasvatuksesta järjestelmälliseen pedagogiikkaan, johon on jo sisältynyt jo tieteellisiä ajatusrakennelmia, kuvausta ja teoretisointia. Aluksi kasvatusopit olivat traditon kautta järjestettyä ei-tieteellistä tietoa, ja arvot ja tosiasiat olivat usein toisiinsa sotkeutuneita. Kasvatusopeissa teoria oli epätieteellista käytännöllisen toiminnan teoriaa, jonka tarkoitus oli vaikuttaa käytännön kasvatustyöhön. Tällainen jäjestelmä ei ollut johdonmukainen.

Kasvatusoppi koostuu aina kasvatusta koskevista lauseista. Nämä lauseet koskevat päämääriä, tavoitteita ja tarkoituksia sekä suosituksia siitä, millä keinoilla (kasvatusmenetelmillä, -väineillä, -organisaatiolla) arvoja, päämääriä, tavoitteita ja tarkoituksia on saavutettava. Kasvatusopin lauseet ovat normimuodossa, ja normin takana on arvo. Kasvatusoppien lauseisiin kuuluu myös kasvatustodellisuutta kuvaavia, selittäviä ja ennustavia lauseeita. Nämä lauseet ovat myös varsinaien kasvatustieteen teorian elementtejä.

Epäsysteemaattista pedagogiikka harrastettiin 1800-luvulle saakka. Aluksi niissä oli menetelytapojaohjeita ja valmistusohjeita ammattikasvatusta varten. Sittemmin niissä annettiin ohjeita yleisemmästä kognitiivisesta, kristillisestä ja moraalikasvatuksesta sekä eri tieteiden ja koulujen oppiaineiden pedagogikasta. Niissä yritettiin systematisoida kaikki kasvatus ja opetusilmiöt yleisten käsitteiden ja teorioiden avulla. Pyrkimykset jäivät kuitenkin Heinosen mukaan hapuiluiksi. Tehtävää yrittäneillä käytännön pedagogeilla ei ollut riittävää koulutusta eikä filosofeilla taas riittävää havaintoainesta kasvatustodellisuudesta.

Epäsystemaattisilla kasvatusopeilla oli hajanaisuudestaan huolimatta merkittävä asema kasvatustieteen kehityksessä. Ne loivat perustaa tieteellisemman vaiheen esiin tulolle.

Systemaattiset kasvatus- ja opetusopit

Heinosen mukaan opetusta ja kasvatusta käsiteltiin järjestelmällisesti laajempina esityksiä jo ensimmisellä vuosisadalla. 
Quintlianus (n. 35-95 jKr) otti omassa teoksessaan huomioon lapsen kehitysvaiheet, luonnollisen kypsyystason ja yksilöiden väliset erot. Augustinus loi uskonnollisen kasvatuksen alaa koskevan opetuksen teorian, johon hän sai perusideat Platonilta.

KUVA: Ensimmäisen laajan kasvatus- ja opetusopillisen systematisoinnin toteutti Johan Aamos Comenius ( - 1670). Hän loi koulutssuunnitelmam, jossa oli neljä eri vaihetta, jotka perustuvat lapsen psykologisen kehityksen tarkkaan tuntemiseen Hänen teoksensa "Didactica Magna" sisältää yhtenäisen opetusta koskevan teorian esimerkkeineen. Vieraiden kielten didaktiikkaan hän kirjoitti oppikirjan havainnollstavin kuvin.

1600-luku olikin opetusoppien, siis didaktiikan mahtikautta. Didaktiikkaa pidettiin tuolloin pedagogiikan yläkäsitteenä (Ratke ja Comenius) 1700-luvulla pedagogiikasta tuli yläkäsite

KUVA: Teoreettisen pedagogiikan kehittämisessä välttämättömät ehdot täytti ensi kerran Johann Friedrich Herbart (1776-1841). Hän perehtyi filosofaan kuuluneeseen psykologiaan, ja kehitti pedagogiikkaa tämän aputieteen avulla assosiaatioteorian pohjalta systemaattiseksi tieteeksi. Herbartin pedagogikka tieteenä nojautui etiikkaan ja psykologiaan. "Edellinen osoittaa meille päämäärän, jälkimmäinen tien, keinot ja esteet". Etiikkaa pidettiin vielä 1800-luvilla tieteenä.

Kasvatus- ja opetusopit Suomessa

Suomessa opettajankoulutuksessa opetusopilliset ohjeet perustuivat 1800-luvun puolivälissä saksalaisen H.G. Rueggen teokseen ”Die Pädagogik in uberschtlicher Darstellung”. Teos suomennettiin vuonna 1871 nimellä ”Kasvatustieteen oppikirja kansakoulunopettajille ja muille kasvatustieteen harrastajille”. Kyseessä oli ensimmäinen teos jossa kasvatustiedettä esitettiin suomen kielellä. Kirja vaikutti ensimmäisten seminaarinoppilaspolvien kasvatusopin tietojen sisältöön varmaan hyvin merkittävästi. Myös vuonna 1883 ilmestyneen Wallinin oppikirjan ”Kansakoulun yleinen asvatus- ja opetusoppi” periaatteet oli paljolti lainattu Rueggenin teoksesta, mutta sovellettu suomalaisia olosuhteita varten.

Kasvatusopeissa kiinnitettiin enemmän huomiota kansakoulupedagogiikkaan kuin oppikoulupedagogiikkaan, jota opetettiin yliopistossa). Erittäin merkittäviä kasvatusoppeja olivat Mikael Soinisen teokset. Herbart vaikutti hänen teostensa kautta meillä vuosikymmeniä. Oppikouluvän avuksi ilmestyi Cleven kasvatusoppi 1886 suomeksi nimellä ”Koulujen kasvatusoppi”

Yleisen kasvatusopin alalla Suomessa uraa-uurtava oli Juho Hollon teos (1939) "Kasvatuksen teoria". Hollo haikaili kasvatuksen teoriaa. Hänestä kasvatustieteen tuli tähdätä yksinomaan tietoon kuvaamalla ja selittämällä kasvatuksen ilmiöitä. Harva tavoitteli autonomista kasvatustiedettä, joka ei olisi mikään sovellettu tiede, joka nojaa toisiin tieteisiin.

Kasvatustodellisuus osoittaa (valitettavasti), ettei ihanteellisiä päämääriä ole saavutettu. Vika ei Heinosen mukaan ole kuitenkaan kasvatusopeissa (tai kasvatustieteessä). Maailma kulkee kulkuaan monien tekijöiden siihen vaikuttaessa.

1 kommentti:

Vesa Koivisto kirjoitti...

Tunsin Heinosen henkilökohtaisesti. Arvostin hänen ahkeruuttaan ja taitavaa sanankäyttöään. Muutamia kirjoja tentin opinnoissani. Valitettavasti Jyväskylän professuurin pitkään jatkunut täyttöprosessi ja opiskelijaliikkeiden radikalismi söi miehestä liian paljon voimavaroja.